Jannen pitkään odotettu laryngo- ja rektoskopiat olivat vihdoin totta 9.6.14.
Ohjelmaan kuului Klyx-tyhjennykset kotona (teimme sen neljänä päivänä peräkkäin.)
Syömättä piti olla edellisen illasta alkaen, eikä aamullakaan saanut kuin vähän hörpätä vettä suun kostukkeeksi. Ilmoittautumisaika oli 11:30. Pelkäsin miten kestää syömättömyyttä.
Olin tyhjentänyt jääkaapin, ettei hän nälissään pääse livahtamaan namnam-osastolle. Oli tosi tärkeää, että tähystykset saadaan nyt tehtyä.
Olihan hän ihmeissään, kun ei palvelu pelannutkaan aamulla. Heti herättyä musiikit vain päälle. Ihmetteleväinen oli hän, mutta tyytyi tilanteeseen. Musiikki on puoli ruokaa. Vielä autolle mennessä sanoi surullisen oloisena: Nam nam....
Sairaalassa annoin vielä yhden Klyxin, sen toimittua sydänfilmi otettiin. Ekg:n ottamisen kanssa saattaisi olla ongelmia, mutta laulu auttaa aina. Minua huvitti, kun hoitajan kanssa yhdessä lauloimme Peppi Pitkätossua kuorolauluna ;) Mutta hienosti poika keskittyi kuuntelemaan, ja sillä aikaa näppärä hoitaja laittio sydänlätkät ja viritykset. Loistavaa, Janne pysyi paikoillaan.
Kello oli jo 15:00 kun viimein viimeisenä potilaana hänet kutsuttiin sisään. Olen saanut aina mennä leikkaussaliin asti saattamaan, kun pystyn häntä rauhoittamaan. Janne oli saanut puolikkaan Diapamin, mutta ei se mitään hänelle auttanut. Kovin oli kauhusta kankeana poikanen kun nostin hänet leikkauspöydälle. Ääntäkään ei päässyt, mutta ilme oli kivettynyt. Niinpä aloin hänen paijjaamisen, ja kerroin, ettei ole mitään hätää. Samalla kun hoitajat laittoivat tippaa toiseen käteen ja valmistautuivat kovin ottein pitämään kiinni, ei yliotteita nyt tarvittukkaan, ei Janne laittanut kuin aluksi vähän hanttiin. Hyräilin hänelle, hän katsoi minua suoraan sieluuni totisilla silmillään. Äiti on tässä, älä pelkää! Ja niin uniaine vaikutti. Ja äiti pääsi hyvin ansaitulle kahville. Jannen isäkin ehti siihen väliin, niin yhdessä kuultiin, kun tähystyksen tehnyt lääkäri kertoi käytävällä tulokset.
Lääkäri kertoi, että ruokatorvi oli siisti. Mahalaukku oli kuitenkin jotenkin suurentunut ja jollain lailla kiertynyt. Jonkinlainen suppuunmennyt pohjukaissuoli-juttu siellä oli ollut, skoopilla ei ollut päässyt läpikään. Sieltä ne vaivat johtunee. Koepaloja oli näpsitty, ja niiden tuloksia odotellaan pari viikkoa. Soitto-aika annettiin, ja tietokonekuvaus nukutuksessa on edessä tulosten kuulemisen jälkeen.
Heräämössä:
Olin kertonut hoitajalle, että voisin leikata pojan kynnet, kun hän on vielä nukuksissa. (tämä toimenpide on hänelle hyvin hankalaa, kynsien viilauskaan ei oikein tahdo onnistua) Niinpä meidät kutsuttiinkin heräämöön ajoissa, ja jouduimme tunnin ajan odottelemaan, että uniaineet haihtuvat, ennen kuin sai alkaa herättelemään. Kyllä nukkui sikeästi, kunpa öisin nukkuisi kotonakin noin hyvin. Tulipahan kotkankynnet lyhyiksi.
Kipeä hän kyllä oli. Kun vihdoin sai antaa kylmää kiisseliä hänelle heräämössä, se teki tosi kipeää. Hän raapi ruokatorven seutua. Irvistysitkua.
Mutta ne TUNTEET. Olin jälleen kerran nukkunut huonosti ja lyhyesti. Aamulla heräsin tarmokkaana, varmana, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Oikein tunsin, kuinka voima sisälläni kasvoi, se on tuttu tunne niin monien Jannen leikkausten alla. Ei puuma- vaan leijona. Sehän me äidit olemme siellä pentujemme seurassa. Silloin ei ole nälkä, ei jano, ei kylmä, ei mikään paikka kipeänä. Ainoa tavoite, että lapsi saadaan kuntoon.
Seuraavana päivänä Jansku oli tosi kipeänä. Suolen tähystys on lisännyt vielä entisestään ilmaa vatsaan, eikä sitä meinaa enää saada jumppaamalla vähemmäksi. Niinpä hän vain karjui ja marisi koko aamupäivän. Onneksi iltapäivällä alkoi hieman ääni madaltua.
Minä olin aivan puhki. Tyhjä. Facessa on menossa positiivisuus-buumi. Minun tämänpäiväinen päivitykseni oli:
"Kyllähän tässäkin päivässä on paljon positiivista,mutta kun on suuri huoli ja voimattomuus niskassa, antaa sen positiivisuuden nyt vain olla."
Ei aina tarvitse jaksaa. Joskus on ladattava akkuja. Aina sieltä aallonpohjalta on selvitty aallonharjalle surffailemaan. :)
