Lotto-päivä

Lauantai. Kylmä pohjois-tuuli puhalteli armottomasti, kun kävelimme aamupäivälenkillämme. Eipä ollut Jannellakaan aikaa jäädä vipattamaan ja murisemaan, kun vauhdilla laitoimme töppöstä toisen eteen.

Kädellä vähän tuuppasin selän takaa, niin saatiin vauhtia masiinaan. Tuo tapa on kyllä saanut vasemman käteni hauiksen kohdalta jotenkin kramppiin, se on ollut koko syksyn mahdottoman kipeä pukiessa, kurkottaessa tms.

Vanhuus ei tule yksinään. Se on listallani "tarttis hoitaa omaa itseään" nro:lla 1. Kohonneet kolesterolit on sitten nro. 2. Puoli vuotta sitten piti käydä kontrollissa. Oli tarkoituksenani saada painoa pikkuisen pois, vaihtaa kovat rasvat pehmeisiin, lisätä liikuntaa...Kaikki muu on toteutunut paitsi ei ensiksi mainittu. Ihan tulee syyllinen olo, etten ole itsestäni huolta kantanut. Lasten eteen tekee mitä vaan, mutta miksi ei sitten oman itsensä, vaikka ehdottomasti täytyy pysyä kunnossa, jotta pystyn toimimaan kehitysvammaisen lapseni omaishoitajana. Tai on hän jo 23 vuotias, mutta pienikokoinen kaveri, moni luulisi 10-vuotiaaksi.

Tämä kuva ei ole tältä päivältä, mutta tässä näkyy se käden vimputtaminen. Janne on downin syndroma-ihminen, jolla on autistiset piirteet. Vanhemmiten autistisuus on tullut haitallisesti enenevästi esiin. Mm. äänimaneerit on miltei koko ajan päällä. Eikä siinä vielä kaikki. Mutta näistä kerron pikkuhiljaa kun tarina etenee.

Lotto-arvontaa odotellessa, takkatulen hiipuessa, Jannen musiikin loppuessa, murina-marinan jatkuessa...näillä mennään kohti Joulukuun ekaa päivää. Ja yöhän on sitten taas oma seikkailunsa...

29.11.13 Tänään on perjantai

Heräsin säpsähtäen 8.55. Taivas, kello on jo noin paljon.
Janne oli äännellyt hiljaisesti tovin verran. On niin pimeää. Ei jaksaisi nousta.

Ei muuta kuin affirmaatiot kehiin.Pian huomasinkin olevani jo puuron keitossa, rutiinillahan tämä menee, kunhan ensin pääsen yläasentoon.

Viime yö oli jälleen huono. Melatoniineista huolimatta, ääntelee kolmisen tuntia, sitten voin antaa Tenoxin, jolla nukkuu yleensä, joskus ei silläkään. Eilen nukahti klo 1:00, Joten hyvät unet on saatu. Minäkin ihmekyllä nukuin melkein heti. Usein olen virkistynyt, eikä oma uni meinaa tulla, kun kuuntelee pojan kuorsausta toisesta huoneesta :) Tää on niin tätä.

Jokapäiväiseen ohjelmaamme kuuluu, että ehdottomasti käymme kävelylenkillä. Meillä on niin kaunis järvenranta, ja kävelypolkumme johtaa päivittäin jommin kummin suuntaan... Ja minulla on usein kamera mukana. Se on yksi harrastukseni: kuvaan järveä eri valoissa, väreissä. Joskus pilvet heijastuu upeasti järveen, joskus taivaanranta maalautuu punaisena, keltaisena... Facebookissa yksi albumi on nimetty: Meidän ranta, jonne keräilen eri variaatioita. Janne ei niistä välitä. Hänellä on yleensä siihen aikaan maneerit päällä, hän keskittyy käden pyörittämiseen, peukalon imemiseen, jos rukkanen on kädessä. Mutta olen huomannut, jos uppoudun kuvaushommiin hetkeksi, kun hän on kävelemässä eteenpäin; jossain vaiheessa huomaa, etten olekkaan mukana, ja jää odottamaan. Se on hienoa. Olen silloin tosi kiitollinen hänelle. Kiitos kun odotit!