Tänä juhannuksena olin kahdestaan Jannen kanssa kotosalla. Ihmettelin omaa olotilaani. Olin "kuin maani myynyt", jotenkin hyvin apaattinen. Ajattelin, että nytkös minuun iski se uupumus, kun minua läheiset aina siitä varoittelee. Jaksoin kuitenkin päivän askareet. Sitten alkoi tapahtumavyyhti purkautumaan:
Lauantaina 22.6
Jannelle nousi yllättäen kuume. No, se laski kyllä Panadolilla ja hän nukkuikin sinä yönä 11,5 tuntia!!
Sunnuntaina 23.6
Pyöräily suoritettiin apumoottoria hyväksi käyttäen. Ei jaksanut polkea. Poika oli jotenkin jännän oloinen, vaikea selittää, mutta äitinä näin, että jotain outoa nyt on. Hänellä oli esim. ihan jatkuva nälkä. Hakeutui aina ruokapöydän ääreen. Ajattelin tämän johtuvan vatsan tilanteesta, kun sitä gastrolla aina kysyvät; onko ruokahalu yltynyt? Tai sitten hän oli pitkästynyt lomailuun ja halusi herkkuja?!
Maanantai 24.6
Yskän röhinä alkio yleistyä. Onhan sitä ollut ennenkin, mutta nyt erityisesti. Varsinkin yö kummastutti: Monta kertaa yössä kumisi "hevosen yskä". Toinenkin yö meni 11,5 tunnilla. ??
Totesin, että "ahaa, me ollaan nyt tulossa flunssaan" (mikä on meille tosi harvinaista.) Itsellänikin oli kurkku kipeä ja yskitti samalla lailla.
Kuumetta ei nyt Jannella ollut, hänen olonsa parani aamupäivän aikana ja niinpä hän lähti sitten Konttori-hommiin, päivätyökeskukseen kolmeksi tunniksi. Oli saanut siellä ihania käsi-ja jalkahoitoja ja oli nauttinut suunnattomasti. Kukapa ei :) Yskä ei ollut siellä vaivannut. Oli ollut hyvä päivä.
Iltapäivällä kotona hikka vaivasi häntä ihan koko illan. Hän söi hitaasti. Vieläkin yhdistin nämä oireet vatsan alueeseen. Eihän hänellä muita vaivoja ole ollutkaan kuin aina vaan se vatsa. Klyxaus onnistui kuitenkin moitteetta.
Yö meni hänellä limaa yskiessä ja yökätessä parin tunnin välein. Itselläni oli pää kipeä, yskää ja kova nuha. Tässä vaiheessa meidän taudinkuvat alkoi erota toisistaan. Sillä vaikka minullakin oli etovaa oloa, en silti oksennellut. Jannen unet rajoittui rikkinäiseen viiteen tuntiin. Minun -ei sitäkään!
Tiistai 25.6
Nyt oli selvää, ettei Konttorille ollut asiaa. Perustettiin kotiin sairaustupa.
Aamupala meni erittäin hitaasti. Pienen annoksen syötyään meni juoksujalkaa vessaan ja yrjösi kaiken lattialle. Sohvalla vain pötkötteli ja nuokuskeli. Lämpöä oli tullut mukaan, sellaista lievähköä, päälle 36, mutta hänelle korkeaa, kun peruslämpönsä on alhainen. Ruoka ja juoma ei tahtonut pysyä sisällä. Pulautteli ulos melko pian. Pidin tätä vielä liman aiheuttamana, sillä sitä oli runsaasti näissä pulautteluissa.
Yön hän oli hyvin levoton. Vaihtoi sängystään äidin viereen, jonne räväytti ensin kattolampun päälle. Kun sain valon sammutettua, kohta havahduin, kun oli omassa huoneessa kattovalo päällä ja istui sängyllään. Annoin Tenoxin klo 0.40, että saataisiin nukuttua - oli vielä 03:00 hereillä silti. Olisiko muutamaksi tunniksi nukahtanut?
Keskiviikko 26.6
Aamulla oli hieman lämpöä. Yritin lisätä nesteen antoa, mutta nyt se tuli suihkuoksennuksena pois.
Samoin kiinteäruoka tuli suihkuna. Olin ihmeissäni. Ajattelin antaa vain vähän kerrassaan, ja tämä auttoikin. Posket alkoi olla jotekin lommollaan. Panadolilla lämpö laski normaaliksi, ja kohta se oli taas hieman nousullaan, mutta kuitenkin vain 36:n luokkaa...
Omassa päässäni ajattelin, että kovan yskän ja pulauttelujen vuoksi hänellä on saattanut suoli jotenkin repeytyä, ja että tämä kaikki johtuisi siitä? Olin jo pakannut jälleen kerran sairaalavarustukset kassiin ja lähtökuopissani, kunnes Janne olikin nukahtanut kasettia kuunnellen. Tein sen johtopäätöksen, että hyvä. Nythän tauti alkaa helpottaa kun nukahti.
Ja hän nukkuikin sinä yönä 14 t!!! WHAAT !?
Niinä harvoina kertoina, kun olen hakeutunut ensiapuun Jannen kanssa, olen kohdannut vähättelyä flunssan, lämpöilyn tms. oireiden vuoksi. (vaikka olen ollut sata varma, että ei ole kunnossa.) On syyllistetty äitiä ylihuolehtivuudesta, ei ole otettu tosissaan. Missä? No, vastaanottajan taholta, ajanvarauksessa. "Anna Buranaa!" (ja kuitenkin on ollut kyse vakavista sairauksista: kerran puhjennut umpisuoli, toisen kerran rankka närästys ja kolmannella hengenvaarallinen suolitukos!) On ollut sellainen tunne, että ei ole tervetullut tällaisen kohtelun jälkeen, mikä on taas aiheuttanut, ettei aivan pikkuisista asioista haluakkaan ottaa yhteyttä. Vaikea selittää, mutta se on sisäänrakennettua puolustusta.)
Torstaina 27.6
Herättelin 8:lta.Hän oli nukkunut jo 14 tuntia!! Eihän tämä nyt ole ollenkaan tervettä! Yski kovasti ja huomioin, että poika oli jotenkin hidas, heikko, hengitti raskaasti. Pienen puuroannoksen söi verkkaisesti, mielellään. Ei tullut ylös. Kuume oli kuitenkin klo 9:00 37,2.
Soitin terveyskeskuksen päivystykseen! Saimme ajan klo 9:40. Janne olisi vaan halunnut nukkua. Nukkua ja nukkua. Oli vihainen, ettei saanut jäädä sohvalle, vaan raastettiin lähtemään. Tuettuna käveli itse autolle ja sieltä terveyskeskuksen penkille nukkumaan; pää äidin rintaa vasten. Siellä tämä Leijona-emo pentuineen odotteli lääkärille pääsyä. Kanssa-odottelijat katsoivat säälivästi ja osanottavasti. Vailla sanoja.
Onneksi ei tarvinnut kauaa odotella. Lääkäri kuunteli ja koputteli. Janne ei näyttänyt suun sisältä, vaan napsautti suun kiinni kun puulasta läheni. Saimme passituksen röntgeniin ja hoitajan luo pika -cerppiin ja hapenmittaukseen. Röntgen ei ollut sinä päivänä auki. Sähköt pätki. Lopulta saatiin crp otettua, se näytti yli 200.(Sen enempää ei kone näyttänyt.) Happitaso oli 75. Selvähän se että lähete keskussairaalaan. Koska happi oli noin alhainen hälytettiin ambulanssi. Janne sai pötkötellä tarkkailuhuoneessa. Happimaski tuotiin. Antoi sen olla hyvin paikoillaan, kaipa se helpotti hengittämistä. Oma jaksamiseni oli heikkoa. Kysyin, oliko kanttiini auki, kävisin haukkaamassa. Ei ollut tänään auki! Pujahdin vessaan ja join vettä jostakin kusimukista (käyttämätön), manteleita onneksi löytyi kassista.
Kännykkää selatessa näin, että paikallinen veneveistämö oli ilmiliekeissä. 18 yksikköä sammuttamassa! Tie tukossa. Mikä ihmeen päivä tämä tämmöinen on?!
Ambulanssi saapui ja Janne nostettiin kyytiin. Sain olla hänen luonaan potilaspuolella. Ottivat verensokeriarvon, normaali. (Minulla oli ihan hullu tunne. Olen pitkin talvea katsellut sairaalasarjoja: Greyn Anatomiaa, Sykettä, Casualtyä... oli hullua istua samanlaisen ambulanssin kyydissä, ihan kuin olisin osallisena niissä sarjoissa. Kohta se Jaajo tulisi paareja työntämään.. no tuo tunne meni äkkiä ohi) Pääsin matkan ajaksi ihan lähelle Jannea, katsekontaktiin. Hän sai nyt pienemmän happimaskin, lasten kokoa, mikä ei falskannut. Tulipalopaikan lähestyessä näin poliisiauton poikittain tiellä, liikennettä ohjattiin kiertotielle. Ambulanssi sai mennä kuitenkin suoraan.
Matka tuntui pitkältä. Hälytysvalot ei olleet päällä, vauhti oli tasainen. Juttelin Jannelle, hän aukoili silmiään. Oli rauhallinen.
Ensiapuun päästyämme kävi luonani 3-4 eri hoitajaa eriaikoihin, joille kaikille jouduin selostamaan saman asian, ennen kuin pääsimme paikalle nro 37 odottamaan jatkotutkimuksia. Oli turhauttavaa jokaiselle kertoa sama asia. Eikö täälläkään viesti kulje perille? Väsynyttä, huolestunutta omaista ei tarvitsisi näin paljon kiusata!
Hoitaja jo varoitteli, että lääkäriä saa sitten odotella TODELLA kauan: t u n t e j a! Janne kytkettiin monitoriin, happiarvoa seurattiin, hengitystiheyttä ja verenpainetta viiden minuutin välein (kone teki sen automaattisesti) Verikokeita otettiin jos jonkinmoisia. Yhteensä varmaan seitsemään mitalliseen. Kummallisinta oli, että poika ei reagoinut mitenkään pistoihin. Tähän saakka on joutunut neljä ihmistä pitää kiinni, kun laittanut niin kovasti hanttiin. Kyllä on pieni mies nyt todella sairas! Röntgeniin pääsyä odottelimme pari tuntia, kunnes thorax-kuva saatiin otettua. Minut passitettiin vessaan odottamaan, kun säteilyn vuoksi en saanut olla paikalla. Janne oli onneksi unentokkurassa, ja kuvaus pystyttiin tekemään ensiavun sängyllä maaten. Eipä kestänyt kauaa ja pääsimme taas takaisin 37:n paikalle.
Lääkärillä oli älynväläys, että laitetaan kestokatetri, jotta nähdään paljonko menee sisään, paljonko tulee ulos. Tiesin, että tämä on hankala toimenpide, ja sanoin heti "haisevan vastalauseen." Pojallahan oli kuitenkin vaippa. Hoitaja oli samaa mieltä, mutta joutui tottelemaan, kun lääkäri on se joka määrää... Minut häädettiin pois Jannen luota, kun armeijallinen (4kpl) hoitajia marssi äänettömästi sängyn ympärille. Menin verhon toiselle puolelle ja kurkin ensin aluksi, mutta sitten annoin periksi. Menin parin metrin päähän. Ihmettelin kun ei poika inahdakkaan. Näin hänen jalan ilmassa, sitten yksi hoitaja sanoi, että heillä on liian suuri katetri, käyvät lastenosastolta hakemassa pienemmän. Sieltäkään ei löytynyt sopivaa. Hurraa... toimenpidettä ei sitten suoritettu!
Crp arvo saatiin: 245!!! diagnoosi: määrittelemätön keuhkokuume, bakteeriperäinen.
Hänet laitettiin "valvovien silmien alle", kuten lääkäri mainitsi. Oli huolissaan happitasosta ja sanoi tilanteen olevan hyvin huolestuttava ja vaarallinen.
Janne vietiin Tehostetulle Valvontaosastolle. Koska oli oksennellut, eristyshuoneeseen. No, sehän kelpasi meille. Hulluinta oli, että nyt ei ollut puhettakaan, että olisin voinut yöpyä siellä. Vierailuaika oli 15-19. 15 min. kerrallaan, vain kaksi henkilöä kerrallaan. Soittaakin sai vasta klo 10 jälkeen aamulla. Kävikö tämä Jannen tapauksessa? Ei varmasti! Puhumaton mies, autistisuus vaivasi, tulkki puuttui, vieras ympäristö, valot, äänet, turvallisuuden tunne tärkeä! Äitinä puhuin, puhuin, puhuin. Sain erityisluvan kunhan sopisin siitä hoitajan kanssa erikseen. Jess! Leijonaemo rulettaa!
Jannen isä ja sisko tulivat käymään. Minusta poika ei oikein reagoinut erityisesti. En saanut selvää, tunnistiko. Oli niin tokkurainen.
Janne oli hyvin rauhallinen, nukkuvainen. Niinpä tein päätöksen, että lähden nyt kotiin voimia saamaan itselleni. Pääsin tyttäreni kyydissä kotiin, sain autoni näin kotitalliin terveyskeskuksen pihasta. Lämmitettiin sauna. Parasta mitä tiedän ahdingossa on SAUNA! Sinä iltana menin ajoissa nukkumaan, mutta eihän se uni tullut!
28.6.19 Perjantai
Janne oli nukahtanut 02:00. Soitin aamulla klo 10 ja sovimme, että pääsen klo 12 menemään. Kävin kaupassa, pesin pyykkejä, pakastin ruokia... piti saada purkaa työhön tätä oloa!
Tasan klo 12 astelin osastolle. Siellä poika istui hämmentyneen näköisenä hoitaja vierellään. Peti oli mennyt likomäräksi, vaippa oli mennyt yli äyräiden, ja niinhän siinä sitten käy. Olin apuna lakanoiden ja yöpaidan vaihdossa. Laitoin Klyxin ja odottelin, että vatsansa toimii. Alusastijaa ei käytetty, ei Janne olisi siihen osannut tarpeitaan tehdä. Kaikki ne monitoriletkut kiinni rinnassa sitten taiteiltiin irtopöntölle, hienosti "nojatuolissa" istuen.
Saavuttuani sain tietää, että siirto tulee keuhko-osastolle. Kysyin heti, että "onko se hyvä vai paha merkki?" Hoitaja vastasi hymyillen, että hyvä merkki! No hyvä. Osastolla saan varmaan olla enemmän hänen kanssaan, ehkäpä yötäkin, niin kuin ennen joskus!
Sitä siirtoa jouduimme odottamaan 6 pitkää tuntia! Vasta klo 18 tultiin hakemaan. Olin närkästynyt, ettei sanottu, mistä viivytys johtuu. Sanottiin vaan, etteivät ehtineet aikaisemmin.
Osastolle päästyämme siellä oli kaaottinen tunnelma. En tiedä. Samassa huoneessa oli iäkäs herra, jolla oli huono kuulo. Hän katseli seinällä roikkuvaa telkkaria, ja lisäksi volyymin melkein maksimiin, jopa minunkin korviini ärsyttävän korkeaksi. Hoitajat olivat siihen kai tottuneet, kun eivät tehneet elettäkään, että olisivat pienentäneet. Kyse oli kuitenkin Emmerdalesta, tekstitetystä sarjasta.
Tässä kuvassa Janne oli huomannut käytävälle tulleen iltapalakärryn. Jugurttipurkit houkuttivat. Hän varmaan ajatteli, että tämähän on Paratiisi ;)
Jannen verenpaine käytiin mittaamassa ja happisormi laitettiin. Siinä sitä sitten odoteltiin, että joku olisi tullut ottamaan tietoja. Ei tullut. Hoitajat olivat kuin työmuurahaisia; kiirehtivät paikasta toiseen, telkkari huusi. Laitoin Jannelle kuulokkeet ja musiikkia soimaan, ettei vallan hermostuisi tähän kaikkeen.
Oma olo oli väsynyt, oli nälkä. Kello oli jo paljon ja alakerran kahviokin oli mennyt kiinni. Janne oli rauhallinen musiikkeineen. Olin rohkea ja menin osaston kansliaan kertomaan kuka olen ja että minun piti nyt lähteä. Olin mennyt antamaan tietoja pojasta. Hoitajalla oli niin kiire, että hän sanoi, että kyllä ne tiedot on kaikki tuolla koneella. Tiedustelin vielä, että siellä on oikea puhelinnumeroni, että voivat soittaa ja kysellä jos tulee ongelmaa. Sitten tiedustelin heidän esitettä, josta saisin heidän puhelinnumeronsa. Se kirjoitettiin muistilapulle.
Sellaisella huolimytyllä kävin vielä suukottamassa Jannen otsaa. Sanoin, että huomenna nähdään! Ihan sama kuin olisin jättänyt pikkuvauvan yksin aikuisten osastolle. Pakko oli vain mennä pois.
Kotiin ajelin turtana. Naapurin Taina oli pihalla kun kaarasin auton talliin. Hän jäi odottamaan ja kyseli kuinka voidaan. Silloin tuli itku. Joku oli kiinnostunut minunkin voinnistani. Miten hyvältä se tuntui! Halasimme pitkän aikaan ja itkin ihan ääneen. Pois kaikki huolet ja tuskat! Kiitos Taina, olit oikea ihminen oikeassa paikassa. Sain purettua päivän paineet. Lompsin kotiin.
Facebookissa pidän JANNE JOOSEPPI-ryhmää. Olin ladannut sinne kuvia sairaalamatkan varrelta. Sekin on sitä jakamista, ettei tarvitse kaikkea pitää yksin sisällään. Eikä tarvitse monelle ihmiselle selittää tapahtumia, voivat seurata ryhmästä. Ei sillä etteikö haluaisi henkilökohtaisuutta, vaan siksi, ettei jaksa!
29.06.19 Lauantai
Aamusta kävin isäni luona näyttämässä kuvia sairaalassa olosta. Hän oli huolissaan miten meillä menee. Ja kiitollinen, kun hänetkin pidetään ajantasalla.
Osastolle kävelin 9:30 hieman anteeksipyytelevänä, että saanko tulla. Eivät nuo poiskaan usuttaneet.
Janne oli vaeltanut yöllä käytävällä. Tenox oli antanut unen aamuyöstä. Antibiootti oli laittanut vatsan sekaisin, ripuloinut monesti. Päätettiin, ettei Klyxauksia nyt tehdä niin kauaa kun ripulia esiintyy. Tuttavat kehottivat antamaan maitohappobakteeria, ja sitä pyydettiinkin, ja semmoinen järjestyi. Se oli tuotu yöpöydälle, iso pilleri. (vasta jälkeenpäin papereista näin, että olisikin ollut pureskelutabletti!!)
Vietettiin yhteisiä hetkiä. Janne kuunteli kännykästäni smurffeja YouTubesta. Käytin häntä wc-ssä välillä tippatelineen kanssa, välillä ilman. Käveltiin päivähuoneessa piirtelemässä. Siellä ei muita näkynytkään, ja oli mukava istuskella rauhallisessa paikassa.
Viimein koitti aika, että Jannen isä tuli käymään. Olihan se meille kummallekin tervetullutta vaihtelua. Hoitaja kävi tapaamassa ja kävi ilmi, että crp-arvoa ei tälle päivälle saada, kun hoitaja eilen EI OLLUT MUISTANUT PYYTÄÄ sitä labrasta. No mitäs tässä, ootellaan sitten vaan huomista arvoa, että onko oikea antibiootti löytynyt. On poika ainakin pirteämmän oloinen, että luulen olevan parempi arvo. Kävin alakerrassa kahvilla. Otin omaa aikaa puolisen tuntia.
Iltapäivällä kuume oli taas noussut 37,2! Taas se kivitaakka romahti selkäreppuun painamaan! Eikö se huoli ollutkaan vielä ohitse? Minä kun ehdin jo ilahtua! Janne näytti väsyneeltä. Hän otti hellästi käsivarrestani kiinni ja hienovaraisesti työnsi ovelle päin. Kysyin, että "Äiti pois?" ja hän sanoi jotakin että "ssss" josta ymmärsin myöntävän vastauksen. Oliko hänellä ollut liikaa aktiviteettia? Olinko ollut liian kauan? En ole oikein vielä ymmärtänyt, että hän on todella kipeä tuon keuhkokuumeensa kanssa! Lääkkeetkin väsyttävät, ja vaellusyö. (Osaston seinällä on ohjeet, miten omatoiminen potilaan tulee olla, ja pitää huoli liikunnasta. Siksi kävelytin ja pidin liikkeellä häntä.) Kunnioitin Jannen toivetta ja haikein mielin lähdin hipsimään 16:30 kotiin päin. 7 tunnin työpäiväni oli ohi.
Soitin matkalla tyttärelle, "tulisiko saunaan?!" Ja illansuussa ovikello soi. Saunakaveri oli ovella. Oli mukava kun oli juttuseuraa. Tyttären kanssa on aivan mahtava jutustella ja olla kiinnostunut hänen elämästään. Sitten hän lähti omaan kotiinsa, omaan elämäänsä! Hyvä, että se tuntuu nyt alkaneen hänelläkin onnellisempana kuin koskaan. Mitä nyt oma veli keikkuu elämän ja kuoleman välissä. Täytyyhän se vaikuttaa häneenkin. Ehkä joskus pääsen lukemaan hänen kirjaansa, miltä on tuntunut kasvaa erityislapsen sisarena.
Yön nukuin kuin pieni possu.
30.06.19 Sunnuntai
Tänään menin osastolle klo 10. Kiersin kanslian kautta ja kyselin labravastauksia. Crp 79. Voi sitä riemun kiljahdusta mikä pääsi! Aloin jo kyselemään, josko antibiootin voisi vaihtaa tabletteihin ja jos pääsisi vaikka kotihoitoon. Hoitaja näytti ilahtuneelta, ja lupasi kertoa toiveen lääkärille. Poika oli raukean oloinen jälleen, ei liiemmin hymyillyt. (Ajattelikohan, että "apua, taas se on täällä?") Ripuloinut oli taas. Ruoka maittaa ihan älyttömän hyvin ja syö itse.
Eipä mennyt kauaa aikaa, kun lääkäri ja hoitaja seisoivat sängyn vieressä. Oli aivan uskomatonta, että tosiaan, kotiin päästiin. Pyysin hoitajaa nipistämään minua, että en varmasti näe unta. Sain samalla reseptit ja sairaskertomuksen kouraan. Pyysin vielä ilta ja aamutabletit mukaan, että pääsen huomenna hakemaan meidän apteekista lääkkeet.
Joku etiäinen minulla oli, kun olin jättänyt autoni invapaikalle, lähelle pääsisäänkäyntiä. (Jannella on inva-kortti) enkä ollutkaan vienyt kauimmaiselle parkkialueelle. Olin myös ottanut Jannen vaatteet kotoa mukaan auton takapaksiin. Muuten olisi joutunut vaippasillaan kotiutumaan.
Olimme jo hyvän matkaa autolla menossa kotiin päin, kun puhelin soi. Hoitaja soitti perään, että aamulla tuomani Jannen kylpytakki oli jäänyt roikkumaan tippatelineeseen. Enpä viitsinyt lähteä enää sitä hakemaan, ja pyysin laittamaan roskiin. Vanhahan se jo on ja paljon käytetty. Sitten painoin kaasua! Jeeee.....KOTIIN!!
Olipa mukava tulla kotiin! Ihan kuin olisi ulkomailla käynyt. Janne oli melkoisen levoton illalla. Soitin tuttua musiikkia, käytin suihkussa. Vanhat tutut rutiinit saivat hänet pian taas kotimoodiin. Hän on nyt toipilaana. Kotisairaanhoito voi alkaa. Olenkin nyt siivooja, keittäjä, sairaanhoitaja, lääkärin sijaisestakin varmaan kävisin. Olen aamu-päivä-ja yövuorossa. Itsekin yskäinen.
1.7.19 Maanantai
Apteekissa käytiin yhdessä. Olipa mukava asioida hänen kanssaan, kun oli melkoisen hiljainen kaveri. Oli vielä voipunut sairaudesta, niin ei ollut paljon volyymin nupit kaakossa. Jospa olisikin aina noin, niin mikä olisi käydä eri tilaisuuksissa. Mutta, ei. Hän ei ole oikeasti noin hiljainen.
Kotona pähkäilin lääkedosetin kanssa. Se tuli aivan täyteen aamu-päivä- ja iltapillereistä. Loput oli vielä eri purkissa. Onneksi hän on hyvä nieleksimään pillereitään, ei ole lääkkeenanto-ongelmaa.
Seuraavana yönä oli ongelmana nenäverenvuoto. Hän tuli pimeässä luokseni, istui ja niiskutti. Otin nenäliinan ja niistin: herranen aika: mitä tummaa!! Laitoin valot ja näin Red Devilin. Hän oli hangannut kädellä nenää ylös-alas ja maalannut kasvonsa ihan punaiseksi. Todella paljon tuli tavaraa. Mutta siitäkin selvittiin. Vuoto tyrehtyi aikanaan, lakanat vaihdettiin ja laitettiin likoamaan. Sen jälkeen ei ole taas semmoista ollut. Mutta mitä seuraavaksi? Ei tämä tähän lopu, olen siitä varma. Mistä johtui pneumonia? Bakteeriperäistä sanottiin. Yritin tarjota monessa paikassa vaihtoehtoa, että vatsa tutkittaisiin, mutta sehän on sitten eri reissu. Odotellaan taas oireita. Hakeudutaan ensiapuun, odotetaan 6 tuntia ja vasta sitten päästään tutkimuksiin. Eihän tämä sairaanhoito ole niin helppoa kuin luulisi. Ihmistä ei hoideta kokonaisvaltaisesti, vaan osa kerrallaan.
Tässä oli katkelma meidän elämästä. En kirjoita arvostellakseni, vaan kertoakseni miltä tämmöinen tuntuu. Ymmärrän hyvin hoitohenkilökuntaa, että tekevät pienellä mitoituksella töitä minkä kerkeävät. En muista nähneeni yhtäkään "lorvivaa" hoitajaa. Kunnioitan heitä, kun jaksavat tehdä tuota raskasta työtä. Samassa liemessähän minäkin olen tämän jaksamisen kanssa. Ensi viikolla pitäisi olla minun hyvin ansaittu lomani. Lääkkeiden anto loppuu sunnuntaina. Tavoite on edelleen, että Janne menisi isänsä luokse. Pidä siinä sitten rentouttava loma, mutta yritetään.
