... menisi poijjaan kanssa saunaan, ja päivittäisi blogia, jonka olemassa olon olen jo hieman unohtanutkin..
Lupiinit kukkii, sireenit on jo kukkineet, juhannusruusu parhaimmillaan. Se on kesäpäivänseisauskin ollut, joten ihan kohta on ensimmäiset syksynmerkit ilmassa. Vitsit kun Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, ettei meinaa ehtiä viettääkkään.
Mitä Sinulle kuuluu? Tämä on monologi, niin voin vain kirjoittaa mitä minulle kuuluu. Jannen kuulumiset on siellä fb:n JANNE JOOSEPPI-.ryhmässä, joten siihenkään ei välttämättä tarvitse nyt minun vastata. (saattaapi kyllä lipsahtaa, sillä yleensä kerron aina mitä minun lapsille kuuluu, kun kysytään mitä minulle kuuluu. Tai ei oikeastaan kukaan edes kysy mitä minulle kuuluu, vaan että mitäs teille kuuluu, ja sitten se menee niihin lapsiin, kun ei minulla ole sitä ns. omaa elämää...) Tähän sopii sellainen hymynaama-hymiö. Vaikka sellainen joka vinkkasee silmää. Se on nykyaikaa, että laitetaan sellaisia hymiöitä. Ei ollut ennen vanhaan!
Omaishoitajan ominaisuudessa pääsen tänäkin kesänä noin viikon lomalle. Poju menee isänsä kanssa mökkeilemään ja hyttysten syötiksi. Raukkaparka. Ei osaa lääppästä hyttystä pois, niin syövät mokomat paukamia sinne tänne, joita äiti sitten hoivaa. Isukeilla ei ole silmiä takaraivossa kuten äideillä, joka hätistäisi pojankin hyttyset tiehensä. No mutta L O M A on kaunis sana. Tänä vuonna en hakenut omaishoitajien järjestämille lomille. Serkkuni kanssa menemme Thelma ja Louise -tyylisesti automatkalle. Jännää. Ihan uutta meininkiä. Sitä odotellessa, jaksaa jaksaa.
Eläminen on ollut niin paikoillaan pysyvää, samat kaavat läpikäyvää. On väsymysaaltoja ja parempia kausia. Kun unet on kohdillaan, eikä Jannella ole ollut kipuja vähään aikaan, alkaa jo kehitellä erilaista elämää meille kahdelle, mutta sitten yhdessä päivässä suunnitelmat saa mennä romukoppaan, kun tulee huono kausi, ja tiedän, että nyt toimin oikein kun hoidan häntä kotona. Sitä ei tiedä kuinka kauan. Kuinka kauan jaksan, kuinka kauan pystyn tähän. Meillä mennään yhä päivä kerrallaan.
Onneksi tutkitutin hänet keväällä. Tiedän, ettei sinne suolistoon nyt mitään leikkauksia voi tehdä. Odotetaan vaan, että suolen viimeisetkin toiminnot loppuvat, sitten onkin piru irti merrassa. Mutta antaa niiden pirujen nyt vaan olla. Ei niistä sen enempää. Tänään vielä paistaa aurinko.
Kevät meni kyllä joutuisasti. Tyttäreni Jenni asusteli luonamme vuoroviikoin, kun oli putkiremonttipakolaisena omasta kotoaan. Kolme kuukautta kesti evakko-aikaa... Olen niin innoissani ja onnessani hänen vuokseen, kun hän pääsi haluamaansa kouluun mieleistänsä uraa luomaan. Lapsen onni on vanhemman lottovoitto!
Ongelmanratkaisukeskeisenä ihmisenä päätin, että jotenkin on minun tätä arkeani muutettava; Olen ihan kypsä tuohon älypuhelimeen. Kun pienikin luppo-aika tulee, niin eikös pidä napata kännykkä ja ala peukalo heilumaan. Olen kyllä noteerannut, että Janne katsoo joskus alta kulmain, että "hei, mäkin oon tässä jos et oo huomannut." (Onneksi ei ollut kännyköitä vielä silloin kun omat lapset oli pieniä. Olisin ollut paljon huonompi äiti läsnäolossa.) No niin, hankin siis langattoman Wifin. Nyt pelaa läppärit ja tabletit moitteetta. Ennen käytin niihin älypuhelimen nettiyhteyttä, ja virtaa vieri. Otin liittymän, jossa on vain rajaton puhe ja tekstiviesti, MUTTA en tajunnut, että wifin saa myös kännykkään. Huoh! Eli kotona on kuitenkin tämä rakkine käyttökunnossa. Noh, hieman muutosta kuitenkin. Rajojen vetoa voi tietysti harjoittaa.
Tämä nyt vain on esimerkki, miten omaa elämää voi muuttaa, silloinkin kun ei ole suuremmin resursseja moiseen. Mitähän sitten keksin? No, syksyllä voi taas aloittaa laihdutuskuurin ja tehdä elämäntapamuutoksia! Niin väärin, että kadotetut kilot tulevat aina takaisin ;)
Ihanaa Juhannuksen aikaa meille kaikille; muistetaan nauttia valosta ja auringosta, vielä kun sitä on saatavana. Kyllä se elämä kantaa ja vie eteenpäin, vaikkapa pienin askelin...
