Joulu 2014

 

Joulu-aaton lähestyessä alkoi aurinko kultainen piipahdella päivittäin kyläilemässä. Se hetki, kun havaitsee, että AURINKO PAISTAA! Kuin vanhan hyvän tuttavan tapaaminen. 

 

 

Aaton aattona alkoi pakastaa, ja aallon raskas liike pysähtyi.

 

 

 

Aatto-päivänä olikin sitten jo täysi talvi!

 

 

 

Olimme Jannen kanssa jouluviikon kahdestaan - kuinkas muuten. Kun kaikki aktiviteetit olivat myös joululomalla, oli vähän miettimistä miten aika saadaan mielekkäästi kulumaan.

Niinpä ratkaisin perinteiset joulutekemiset niin, että teimme ne pitkin viikkoa, ei pelkästään aattona.

 

Kävimme jo maanantaina viemässä hautausmaalle kynttilän äitini haudalle, sekä Karjalan Vainajien muistomerkille. (Näinhän olimme edesmenneen miesystäväni kanssa sopineet aikoinaan)

Tämän halusin tehdä sellaisena aikana, kun väki ei ollut vielä sankoin joukoin liikkeellä, ettei Jannen kovaääniset ääntelyt häirinnyt hautausmaan harrasta tunnelmaa... Silti siellä tietenkin oli muitakin haudalla kävijöitä, ja suosio oli taattu. Kuulin monesti sanan kehitysvammainen, kun ohitimme kynttilän viejiä. Miten se vieläkin minua satuttaa...vieläkin!! )

 

Tiistaina kylvimme jo Joulu-saunan nimikkeellä. Keskiviikoksi jäi sitten isäni luona käynti. Olimukavaa, kun veljenikin tyttärensä kanssa oli siellä samaan aikaan, ja muistelimme kukin vuorollaan lapsuuden joulujamme. Jannelta kun kysyin asiaa, sanoi hän, että " Öööö!"

 

 

Olimme isäni kanssa kattaneet ja ladanneet kahvipöydän valmiiksi ennen vieraiden saapumista. Janne ei ymmärtänyt, ettei hän saisi ottaa herkkua ennen aikojaan. Niinpä hän kävi salaa vohkimassa pala kerrallaan. Jostain syystä tykästyi tiikerikakusta, - JA SÖI KAIKKI PALAT!

Olin tosi huolissani mitä se tekisi hänen mahalleen. Jälkeenpäin ajatellen, olisi tarjoilut pitänyt nostaa takaisin keittiöön ja juntata ovi kiinni, kun vieraita ei alkanut kuulumaan. Aistin,että jos olisin alkanut huutamaan ja rähjäämään tontulle, ettei niitä nyt vaan syödä, olisi hän hermostunut ja alkanut hakkaamaan minua.  Niinpä olin lempeä ja lepsu, mutta onneksi ei siitä mitään katastrofia syntynyt. Jaa...hän oli kyllä tosi hiljainen, ei mörissyt ja pörissyt. Sanoinkin, että alan syöttämään hänelle aina viisi palaa kakkua, jos on noin hiljainen sen jälkeen... Kotona iso peräruiske hoiti sitten sen mahapuolen.

Meidän Joulupukki oli käynyt jo tuomassa lahjat kotiin sillä aikaa, ja niinpä avasimmekin ne jo joutessamme iltapäivän aikana. Yhtäkään pakettia hän ei osannut itse avata. Hän on aina kovasti nauttinut paketeista, mutta se ilo on tullut kauniista joulupaperista ja pakettinauhoista, ei niinkään niiden sisällöstä.

Sellainen kiireettömyys ja rauha on ollut luonamme. Hän on nukkunut Tenoxilla hyvin, ja kehittämäni aikataulu, jolloin annan sen hänelle klo 22:00, toimii tällä hetkellä hyvin. Minäkin saan levättyä alkuyön hyvin, ja nykyään herään noin kuuden aikaan, ennen Jannea.

Hyväksi on osoittautunut antaa maitohappobakteereja. Nyt on mennyt jo pitkän aikaa suhteellisen hyvin vatsan osalta (kop-kop-kop!) Suurempi Klyx on osoittautunut hyväksi. Olenkin nyt antanut joka toinen päivä suuren, ja jktpäivä pienemmän. Tämä on osoittautunut toimivaksi. Olemme ulkoilleet kahdesti päivässä, noin tunnin yhteensä. Se on kyllä sellainen lääke, jota ei voi lakkauttaa. Ihanaa, kun hän on kotona asuva, ja sen toteutuminen on mahdollista.

Vaikka joulun viettoon aluksi liittyy hänellä huonosti nukuttuja öitä, tasaantuu ne aikanaan lääkkein.   Mielialan hoitaminen on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin vatsan toiminnallinen puoli. Niinhän se meillä kaikilla. Ehkäpä minulla riittää ensi vuonna virtaa, että toteuttaisin sitä enemmän itsenikin kanssa. Mutta se riippuu taas kaikki noista Jannen suomista yöunista.

Nyt hän löysi Tonttu -dvd:n ja iloissaan alkoi katsoa sitä. Tänään Tapanina isänsä hakee hänet viikonlopuksi luokseen. Minulle koittaa laatuaikaa tyttäreni kanssa, joka saapuu samalla oven avauksella. Ja lumi ja pakkanen on tullut! Kaikki on mallillaan!!!

Joulun tuloa

Oho, edellisestä julkaisusta onkin jo aikaa. Monet ovat jo käyneetkin etsiskelemässä uutta tekstiä. Tässäpä sitä taasen tulee:

Jannella on mennyt suhteellisen hyvin. Mörinöitä kyllä riittää, ja maneereita vaikka toisille jakaa. Inhottava tapa on tullut jäädäkseen: hän imeskelee hihojaan ja vimputtaa vuoronperään. Teippaan hihansuut kiinni, ettei pääse mutustelemaan, mutta aina jotain sinne suuhun löytyy. Olenkin ajatellut viedä hammastarkastukseen, jos onnistuisi. Muttei se ole kokoaikaista, ja kai hän hammassäryn tunnistaisi ja osaisi varmaan ilmaista sen muuten kuin hymyilemällä.

Selviä kipukohtauksia ei ole ollut sen jälkeen kun aloin hänen vatsaansa toimittamaan miltei päivittäin. Olen ottanut jo isomman Klyxin rinnalle. Sillä toimitettuna suolisto tyhjenee puolet paremmin kuin pienemmällä - ja puolessa tunnissa, yhdellä kerralla.  Mutta on se aika raju, joten pienempiä vielä menee suuremmaksi osaksi. Kalliita vain ovat mokomat, eikä niihin saa minkäänlaista alennusta. Sanovat, että eläkkeensaajan hoitotuki on sitävarten. Jaa.

Huomaan, että kun Jannella menee paremmin, olen minä saletisti huonommassa kunnossa. Silloin minulla on "tilaa" sairastaa, ei tarvitse olla aina niin valmiusasemissa. Silloin on kyllä mieli maassa. Mutta onneksi osaan tämän kaavan. Tämä alituinen pimeys ei lainkaan helpota tilannetta. Olenkin ottanut taas kirkasvalolampun käyttöön. Samoin omat reippaammat kävelylenkit 2-3 kertaa viikossa ovat auttaneet.

Tapahtuipa tässä pari päivää sitten, että kahtena yönä tämä Tonttu-herra ei nukkunut kuin 4 tuntia yössä. Oli taas samat puuhat: laittoi valot huoneisiin, kiersi ympyrää lattialla, kanniskeli minulle sänkyyni tavaroita -klo 04:00.

Olisi luullut, että toisena yönä olisi jo nukkunut. Ei, sama tahti jatkui. Tulin siihen tulokseen, että hän on ihan joulu-huumassa. Toiminta-keskuksessa ja Musiikki-terapiassa on käsitelty jouluaihetta, ja tämä Tonttu-mies on todellinen jouluihminen. Ja se riemu ja ilo jää päälle. Häneltä puuttuu jokin "suodatin" joka osaisi lopettaa tonttuamisen. Se on kai niin hauskaa, että hän pitää omaakivaa sitten vaikka yöaikaan.

Siinä kiertäessään ympyrää, ja pitäessään korvantakaa sormella ja toisella kädellä kurkusta kiinni, hän vinhaa vauhtia kiertää ja kiertää -kunnes katsahtaa minuun ja hymyilee leveästi ja mörisee mennessään. Tuo mörinä on silloin tosi häiritsevää, kun olen itse väsynyt. Saatan huutaa hänelle, että HILJAA! Ja samalla tiedän, että se on vain hänen lauluaan, ja kamalalle tuntuisi jos joku huutaisi minulle noin laulaessani. Kyllä minä silloin aina anteeksi pyydän. Eihän hän itselleen mitään voi. Yritän sanoa, että laulaisi hiljempaa, muttei se perille mene.

Viimeyönä saatiin nukuttua 7 tuntia. Ah sitä onnea aamulla. Se on kyllä parhainta. Ja sainpa tehtyä paljon. Leivoimme jopa pipareita. Olin yllättynyt kuinka hän oli mukana koko ajan. Kaulitsikin oikein ottein, muttei voima riittänyt. Samoin osasi painaa piparimuotin (muttei tarpeeksi kovaa) ..ja nostaa pellille pyynöstäni.

Sitten siivosin, laitoin ruokaa, kävimme kahdesti lenkillä  (maisemakuvat) , yht. 1h 10 min. Pyöräytin vielä porkkanalaatikot, laitoin taas ruokaa ja saunottiin. Uskomatonta miten virtaa riitti. Silloin kannattaa tehdä, kun jaksaa. Muuten jää tekemättä. Ja niinhän se sananlaskukin sanoo, että," Älä jätä sitä huomiseksi, minkä voit tänään tehdä!"

Sydänkontrolli

Hups heijjaa! Kello oli vasta 4:30 kun Janne-herra sytytti omaan huoneeseensa valon. Kävi sitten vuoteelleen istumaan ja pyörittelemään lakanannurkkaa. (ja imeskelemään sitä vuoronperään pyörittämisen kanssa) 

Aivan kummallista, miten hän suhtautuu näihin lähtöihin niin iloisesti. Nauraa kihertää ja innostuneen reippaasti kävelee autolle. Eikös vaan luulisikin, että muistaisi sairaalareissut ikävinä tapahtumina? Ja kyllä hän tiesi mihin olimme menossa. Lääkärin kuva oli ohjelmataulussa.
Myöskin sairaalaan tultaessa hän ääntelyn ohella naureskeli, kun takkeja ängättiin naulakon luona pois päältä.

Jäi niin paljon aikaa, kun liikenne sujuikin loistavasti, että käväisimme kahvilassa jätskillä. Näin hätääntyneen kahvilanmyyjän ilmeen, kun hän ei heti äkännyt, että mörinä-ääni tuli Jannesta. Samoin kahvilassa istuskelleet saivat hetken huvia, kun etsimme omaa pöytää ja Jansku mörmötti mennessään.

Ensin käytiin sydänfilmissä. Onneksi oli sama hoitaja ottamassa filmiä kuin kolmena muunakin kertana tänä syksynä. Mutta huone oli vain eri. Siitäkös Janne ei pitänytkään. Hän laittoi hanttiin heti huoneeseen mennessä. Oli levoton, eikä antanut koskea. Onneksi satuin kysymään, että onkohan täällä huoneessa joku erityinen ääni, Jannella kun on ne autistiset piirteet niin ehkä aiheuttaa nyt tämän vastarinnan. Ja juu, siellä oli sähkökaappi ja se humisi ja hurisi. Sitten vaihdettiin takaisin samaan huoneeseen, jossa edellisetkin sydänfilmit on saatu otettua. Ja heti oli parempi tilanne. Filmi saatiin otettua.

Sitten vain vanhaan tuttuun hissiin ja kuudenteen kerrokseen.

Odotimme hyvän tovin. Ihanasti ääni kaikuu sairaalan käytävällä. Minä muodon vuoksi vähän yritin hyssytellä, etteivät pääse sanomaan, että äitikin se vaan istui eikä komentanut lastaan hiljaiseksi. Ei se komentelu auta, kun toisella on äänimaneeri.

Lääkäri oli 10 minuuttia myöhässä. Ja jälleen tuli Jannelle stoppi, kun olisi pitänyt tutkimuspöydälle nousta. Sydänultralaite on tosi hieno ja arvokas, mutta kummaa hurinaa sekin pitää. Lääkäri jo meinasi vähän hermostua, ja kertoi asiallisesti Jannelle, että "meillä on täällä annetut ajat, ja jos ei siinä ajassa ehditä toimenpidettä suorittaa, jää se tekemättä."  Ohi meni tuo tieto Janskulta, mutta minä aloin puhumaan hänelle Tonttu Vilkkusilmästä ja samalla kieppasin hänet istumaan ja jalat vauhdilla pedille. Siinä oli. Jatkossa kylmägeeliä ei antanut laittaa. Piti niin tiukasti lääkärin kädestä, ettei se onnistunut. "Jospa äiti laittaisi". Minä prutsautin geeliä Jannen rinnuksille ja sanoin PRUIT. "Riittääkö"  "Vielä samanverran". PRUIT -uudestaan. Pidin Janskun käsiä omissani painiotteessa, ja laulaahymistelin erilaisia äänteitä ja Tip-tappia. Poika rauhoittui. Napitti minua silmiin ja HYMYILI.

Sillai kai se sitten meni sujuvasti. Monitorista todettiin yhdessä lääkärin kanssa vanha löydös, eli toinen sydänläppä fuskaa. Se liikkui puolet hitaammin kuin se vilkkaampi läppä. Mutta tämä ei ole muuttunut sitten viime käynnin, ja kontrolloidaan jälleen viiden vuoden päästä. Ajattelin mielessäni, että näinkö sitä viittä vuotta tulee... Mutta voihan se toki tullakin. Olen itse silloin eläkeiän kynnyksellä.

Vaikutti siltä, kuin poika olisi ollut vähän hölmistyneenä, että nytkö jo lähdetään kotiin. Olisi hän ollut siinä talossa varmaan kauemminkin.

Kotiin tullessa radiossa lauloi yksi minimiehen lempilaulajista: Suvi Teräsniska. Jansku oli niin vauhdikkaasti mukana, että kiikkuessaan meinasi päänsä lyödä auton kojelautaan. Minä kädellä vähän toppuuttelin, niin eikös alkanut takomaan minua käsivarteen. Olimme juurikin parahiksi keskikaistalla täydet kaistat autoja molemmin puolin. Onneksi tuo "pahoinpitely" ei kestänyt kuin tovin, olisi voinut olla liikeenteen vaarantamista muuten. Aloin siis laulaa, ja se tyynnyttää hänet monessa tapauksessa.  Ajelin kotiin hieman varuillani, noinko aloittaa uuden takomisen käteeni, mutta "Sen leikin lehmät söivät". Ei tullut enää mitään sellaista. Meni ohi. Ei olisi pitänyt toppuutella toisen intoa.