Labra-aika oli annettu omaan terveyskeskukseen. Huh, huh, mitenkähän siitäkin selvittäisiin. Sydänfilmikin tuli ottaa. Labra-aamuna ei tarvinnut olla syömättä, joten ei sitä huolta.
Jannen ääni raikui käytävällä, kun hän ilmoitti, että täältä tullaan. Laitoin hänelle radiokuulokkeet, mutta siltikin sitä ääntä vain riitti.
Odotustuoleilla istuvat ihmiset olivat vaivautuneen näköisiä. Kaksi pientä lasta äitinsä kanssa olivat vaatenaulakolla. Lapset hiljentyivät ja kummastuksissaan katselivat Jannen käytöstä. Eihän minun olisi tarvinnut odotuskavereille mitään sanoa, mutta sanoinpahan vaan, että " Ei Jannea tarvitse pelätä, hän ei osaa puhua ja siksi ääntelee!" Tädit siinä vähän rentoutuivat, ja naurahtaen sanoivat molemmat, että "eivät he pelkää, päinvastoin!" Tulkitsin sen sitten sääliksi ja hiljennyin rauhoittelemaan Jannea kainalossani.
Silloin näin tuon pienen tytön tulevan luoksemme. Hänen äitinsä sanoi, että tyttö haluaa antaa Jannelle tarran. Tytön veli oli sen luovuttanut, muttei kai itse ollut tohtinut antaa. Voi miten ihanaa! Jotkut lapset ovat niin sydämellisiä, ja antavat omastaan, jos ajattelevat, että se voisi toista lohduttaa, niin kuin heitä itseään. Voi mitä kultakimpaleita päivä tuokaan tullessaan! Kiitin kovasti Jannen puolesta ja kaikille tuli hyvä mieli. En tiedä ymmärsikö herra Hakkarainen itse, mistä oli kyse, hän kuunteli radiokuulokkeilla, mutta otti kyllä vastaan tarran, kun ojensin hänen kätensä tyttöä kohti.
Labra-aikaan oli varattu vain 10 min, joten kun kävi ilmi että hänen kohdallaan verikokeen- ja sydänfilmin ottamiseen menisi rutkasti enemmän, jouduimme käytävälle vielä odottelemaan, että toinen näytteenottajakin ehtii mukaan. Siellä sitten odottelimme 20 min, että päästiin asiaan!
Verikoe saatiin hyvin otettua, kun hän istui kainaloisenani ja toinen piti kädestä kiinnipito-otteella. Näytteenottaja sai tehtyä hommansa, minun laulaessani Pitkätossun Peppiä. (se on osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, keskittyy lauluun, eikä hanttiinpanemiseen) Sydänfilmiin jäi lihasvärinää, kun jännitti yläkehoaan, mutta se oli sen verran vähäistä, että kelpuutetiin. Huh, tämä oli nyt tässä. Reippain mielin kotiin!
Päivä väliä, ja niin jo klo 7 olimme sairaalan osastolla odottelemassa. Syömättä ja juomatta. (Minä söin ja join salassa aamulla, Jannen vielä nukkuessa.) Sitten herättelin hänet yöunilta ja reippaasti pukemiset ja autoon lähtemiset. Ei hän ehtinyt aamupalaa kaipailemaan. Hyvin meni aamustartti. Liiankin hyvin, sillä liikenteenvalvonta-tolppa välähti. Perhana!
Ihan älytöntä, että pyydetään tulemaan näin aikaisin aamulla. Muka että nukutuslääkäri saattaa voida katsoa ennen operaatiota. Eipä näkynyt eikä kuulunut. Leijona-äiti kun olen, niin kyselin, että onko taas Janne laitettu päivän viimeiseksi. Ovatko tietoisia, ettei tällaisen mölyävän kanssa viitsisi koko osastoa häiritä pitkän päivän?! Eikä syömättömänä ja juomattomana ole hänenlaisen hyvä olla, kun ei ymmärrä miksi ei anneta ruokaa. Toinen hoitaja sanoi kipakasti, että "ei me täältä niitä voida ohjailla. Pitäisikö antaa rauhottavaa pojalle." (oli varmaan valmis antamaan äidille myös...) Mutta toinen hoitaja oli oikein ystävällinen ja sanoi, että hän voi kyllä soittaa ja informoida asiasta. Kiitos! KIITOS!!! Ja niin onnistui, että 10:30 kärräsimme vuoteessa olevan tutkittavan hissejä myöden ensimmäiseen kerrokseen kuvattavaksi.Äiti ajettinkin pois, vaikka toinen lääkäri oli jo antanut luvan olla siihen asti, kunnes on nukutettu. Onneksi oli radiokuulokkeet.
Odottelua...
...ja odottelua... muumi heilui musan tahdissa!
Eipä siinä mennyt kuin se 15 min, ja poju kärrättiin käytävälle kuvantomosta. Hän oli onneksi vielä vähän tokkurassa, niin salamana kaivoin repustani KYNSISAKSET! Hän kun ei anna sormien kynsiä leikata, ja viilaamallakin hidasta, niin nyt oli tilaisuuteni jälleen kerran koittanut! Tsädäm! Ehdinpäs pätkästä kotkan kynnet, ennen kuin kotka laskeutui!
Tässä jo osastolla takaisin, kanyyli käsivarressa!
Nukutuslääkäri kehoitti vielä olla kaksi tuntia syömättä nukutuksen jälkeen, joten äiti sai syödä käytävällä salaa lapsen ruuat. Lapsi sanoi ankeasti: "Nam nam", kun haistoi ruuan tuoksun käytävältä!
Odottelua! Tässä jo omat kalsarit vetäisty jalkaan! Kelloa katsotaan! Lopulta tuli mehu- jugurttipurkki pöydälle. Saapi syödä! (Potilaskin saa tällä kertaa...)
Ja kyllä se maistuikin hänelle! Enää loppuselfie päivän sankareista, ja sitten ei muuta kuin KOTIIN PÄIN! Meidät on nähty! Lääkärin vastaanotto on muutaman viikon päästä! Loppu hyvin, kaikki hyvin! Eikä tolppakaan enää välähtänyt kotimatkalla :)
