Ei mitään uutta auringon alla. Jannella on huonoja kausia, on vähän parempia kausia. Jokaisen huonon kauden aikana olen varpaillani, varaudun lähtemään sairaalaan, ja sitten tapahtuukin käänne, eikä lähtöä tulekkaan. Mittaan kuumetta, tarkkailen ja puntaroin hänen oloaan, joskus panikoin. Mikä on se merkki, että kannaittaisi lähteä sairaalaan? Jos älämölöä pitävän, ilmaa täynnä olevan downpojan kanssa menet päivystykseen, olen varma, että huuto lakkaa ensimmäisen hoitajan nähdessään. Poika hymyilee herttaisesti hänelle, ja peli on menetetty. Jos olisi kuumetta, yleiskunto vetelä tai oksentelisi, olisi selvä alibi lähteä. Mutta kun ei. Harmi hänelle, sillä näkee, ettei hänellä ole asiat tuolloin kuitenkaan hyvin.(Jos olisi niin, ettei noita hyviä hetkiä olisi, ettei niitä enään tulisi, ei olisi sanaakaan, etteikö lääkärin tilaisi. Sitä kohti olemme vaeltamassa.)
Jälleen kerran ollaan tilanteessa, jolloin uni tekee tepposet, eikä meinaa tulla. Kummallista, että tuolloin ei näyttäisi olevan vaivainenkaan, on vaan niin ylipirteä, etteivät nukahtamis- ja rauhottamis-lääkekkään meinaa auttaa. Hip hei, sitä sitten vaan hillutaan... :/
Kovat pakkaset ovat onneksi takanapäin, ja tänään pääsimme ensimmäistä kertaa, oikeastaan koko vuonna -, oikein kunnon kävelylenkille aamulla. Jospa se arkirutiinin tuleminen, kävelyiden lisääntyminen, toisi hänelle taas paremman kauden. Kaikki kun tosiaankin vaikuttaa kaikkeen.
Tämä kuva tutuksi käyneestä rannasta otettu pakkasten aikaan.
Lunta kyllä riittää ihailtavaksi vielä.
Tokihan sitä piti pieniä lenkkejä välillä yrittää...
Taikofon-tyyny palvelee myös soivaa kirjaa. Tuo tyyny on päivittäin käytössä, ei tullut turhaan hankittua!!!
Joulupukki toi Jannelle Willy Fogin! Maailmanympärysmatkaajan. Ja miksiköhän sitä pitää välillä katsoa näin läheltä? En ole huomannut, että näkö olisi heikentynyt, tahi -kuulo, vaikka itse niin kovaäänisesti "juttuaakin". Niitä ominaisuuksia on tosi vaikea häneltä testailla. Luulenpa, että mieluinen dvd on elämyksellisesti suurempi, kun katsoo oikein läheltä. Tonttu ei ole enää ollenkaan niin tärkeä, että täytyisi läheltä katsoa :)
Tässä vielä hyvä kuva ennen joululomaa.
Suu oli maireana, kun Musa-Marilta oli saanut tonttu-pussin :)
Jotenkin sellainen olo, että ikäänkuin "laskeutuisi" johonkin tulevaan. Kun tietää, ettei tämä tästä helpotu. Niinkuin odottaisi, että milloin "se jokin" tapahtuu! Se on sitä henkistä varautumista, että sitten kun "jotain" tapahtuu, sen saattaisi kestää paremmin, kun sen on jo ottanut huomioon... Ja kyllä, luulen olevani vielä "viisasten kirjoilla"... :) No jaa, Jannen kohdalla ehkä on ollut tuota varautumista syntymästä asti, mutta nyt sen koen jälleen voimakkaana. Sitä "jotakin" odotellessa: voisihan se olla jotain positiivistakin!!!
