Pitkä, hiljainen kyynel

Kaksi viikkoa vierähti sairaalakiemuroissa, ennen kuin julkaisin ensimmäisen kuvan tai tekstin Janne Jooseppi-fb ryhmässä. Kun ihminen on polvillaan tapahtuneiden edessä, ei rumpujen päristelyyn ole tarvetta. On vain se hetki! Voimat riittävät juuri ja juuri koossa pysymiseen. On selviydyttävä siitä hetkestä/päivästä! Pikkuhiljaa alkoi valo näkymään tunnelissa yhä kirkkaammin. Ehkä tästä selvitään.  Sairaalan jälkeen pitämässäni kotihoidossa kaksi viikkoa oli vielä jännityksen aikaa. Näin öisin painajaisia, joissa esiintyi pelko ja varuillaan olo. Tunnistin nuo tunteet. Ne oli tuttuja sen kolme viikkoa, jonka Janne oli sairaalassa. Ihmismieli on ihmeellinen, kun pystyy purkamaan unimaailmassa näitä tiedostamattomiakin tunteita.

Aluksi ajattelin, ettei ole mitään väliä kirjoittaa tätä reissua. Kun asiat ovat huonolla tolalla, tämmöisellä ei ole mitään merkitystä. Niin moni asia menettää arvonsa. Jäljelle jää vain rakkaus.

Mutta. Tulee aika, jolloin terveyttä pitää taas itsestään selvyytenä. Ei muista arvostaa sitä mitä on. Silloin on hyvä palata tuohon vuoden 2019 loppukesään ja syksyyn. Kun Jannen elämä oli "hiuskarvan varassa." Jälleen kerran.  Ja hänen määränpäänsä oli lähempänä kuin koskaan.

Tästä se lähtee:

Hädin tuskin viikkoa oli kulunut keuhkokuumeen jäljiltä syötyjen antibioottien loppumisesta, kun alkoi tapahtua isoja asioita.

Janne tuli isänsä luota viikonloppulomalta. Hän oli siellä jo oksennellut ja ollut väsyksissä. Maanantaina Kela-taksilla ensimmäistä kertaa matkasimme sairaalaan. Poika oksensi tummaa eritettä suihkuna. Ei edes vesi pysynyt sisällä. Ei ole todellista. Tuntui ihan painajaiselta.

 Kotoa lähtö, taksia odotellessa. Näethän miten on kuihtuneet kasvot!

Ei tarvinnut kuin näyttää tummaa oksennuspussia, jonka Janne tyylikkäästi laattasi odotushuoneessa, niin oli reitti selvä päivystysosastolle. 

Nenämahaletku laitettiin. Mistä ihmeestä sitä eritettä riitti? Kuvantamisessa käytiin, pikku hiljaa alkoi pala palalta tulla tietoutta. Perna oli kuoliossa, pohjukaissuolessa haava, lopuista heittivät arveluja. Janne oli niin sairas, että ei välittänyt mistään mitään. Oli luovuttanut. Tällainen potilas on helppo hoidettava, kun ei laita mihinkään hanttiin. Kehuttiin kovasti, kun on reipas poika. Sanoin aina näihin kehuihin: "Ei, hän on tosi kipeä." Yöksi meni Tehostettuun valvontaan. Saatoin hänet sinne. Jenni-tytär tuli hakemaan minut päivystyksestä luokseen. Klo oli 23:30. Olin syönyt koko päivänä vain kaksi kananmunaa ja jugurtin. Tyttö ihanainen oli hakenut minulle RUOKAA! Kun tuona pimeänä elokuunlopun yönä hän kaarasi hakemaan väsyneen äitinsä; Pääsi äidiltä itku. Iso pitkä itku kun halasin tytärtä. Miten tärkeältä ja rakkaalta hän tuntuikaan! Ja kuitenkin tuli minun olla astetta jaksavampi, kun en voinut luhistua totaalisesti siihen rakkaan lapseni eteen.

Seuraavana päivänä tehtiin gastroskopia nukutuksessa. Olivat huolissaan vatsalaukun tilanteesta. Odotin kolmetuntia tehovalvonnan käytävän penkillä, että tuovat hänet heräämöstä. Jokainen hissin kolahdus sai minut valpastumaan. (Lopulta tulikin ihan muualta kuin hissillä) Poju oli valvonut 3 vrk. Hänelle ei oltu annettu lainkaan unilääkkeitään, eikä kipuunkaan muuta kuin Panadolia. Olin iltayöstä vielä yhteyksissä hoitajiin ja kerroin huoleni. Kipulääkkeitä oli lisätty ja niin oli uni tullut pojullekin. Unilääkkeitä ei kuulemma anneta kun on nenämahaletku.  Crp vain nousi.

Janne oli heikkona. Kotoa tuomani laminoitu enkelikortti oli sängyn vieressä, jota hän usein näkyi katselevan. Onneksi on hänelläkin jokin, johon turvata hädän keskellä. Hän tietää, että enkelit auttaa, suojelee ja varjelee. Näinhän se äiti on hänelle vuosien saatossa kertonut. Tuntuu lohdulliselta tämä.

Lääkärit kiersivät osastolla aamusta, niinpä köröttelin tuon 3 vk osastolle, kuullakseni tuoreimmat uutiset. Viivyin 5-9 tuntia hänen luonaan ja ajelin kotiin lepäämään. Yllättävän rankkaa tuo sairaalan sängyn vieressä istuminen. Yhdessä välissä en kotona muistanut miten ne saunan lämmitys- nappulat pitikään laittaa, sekä autolla ajaminen ei onnistunut kunnolla. Vaihteiden vaihtamien ei meinannut sujua. Öisin en nukkunut kunnolla. Olin varmaan aikamoinen zombi. Mutta ihmismieli osaa tsempata itseään. Ottaa omaa aikaa, kun tuntuu, että nyt riittää.

 Jannea ei meinannut millään saada ylös sängystä. Ihan kuin joku magneetti olisi pidellyt sängyn pohjalla. Hoitajat olivat yrittäneet, ei tulosta. Niinpä sitten otin tavakseni nostaa hänet pystyyn sängyn reunalle istumaan ja jutustelin siinä. Olisiko ollut huimausta, epävarmuuden tunnetta ja sängystä tullut turvapaikka? No, kyllähän se liikkeelle lähtö alkoi onnistua, ei auttanut laittaa hanttiin.

Poika oli päässyt niin pahasti kuivumaan, ettei verisuonta meinannut millään löytyä näytteen ottoihin tai kanyylin laittoihin. Niinpä nukutuksessa laitettiin kaulakanyyli, joka onneksi toimikin hyvin, eikä häirinnyt letkutkaan niin pahasti pyörimistä.

Välillä olin itse niin poikki ja tuntui, ettei oma happi kulje. Silloin kävelin pientä lenkkiä ulkosalla. Rauhoitti vähän hermoja. Kanttiinin kahvikin alkoi kummasti maistua paremmalta kolmessa viikossa.

Oli puhuttu, että leikkaus olisi perjantaina. Kun perjantai tuli, joku kiireellinen leikkaus oli tullut väliin, ja tämä siirtyi viikonlopun yli. Tätä tietoa odotin 7 tuntia osastolla.

Lauantaina yritin parhaani mukaan tsempata poikaa. Mitä siinä nyt pieniä hommia voi tehdä: laittaa musaluuria korviin, rasvata huulia.. vessareissuja ei tehty, kun kestokatetri oli laitettu, eikä minkään laista syötävää annettu, kun oli tipan kautta ravintoliuos suoraan suoneen. Viikonloppuisin kahvila aukeaa vasta klo 12:00. Olipa pitkä aika odotella sinne pääsyä. Oli pysäyttävä hetki, kun poika, joka ei juurikaan itke, katsoo vakavana suoraan silmiini; Näen pitkän, hiljaisen kyyneleen kulkevan silmäkulmasta alas leukaan. Aivan sanatonta. Kuin hyvästien jättö.

Olin Jennillä sen yön. Ajattelin, että jos yöllä tulee hälytys osastolle, olisimme lähempänä, valmiusasemissa. Ei tullut hälytystä. Sunnuntai meni samalla kaavalla, mutta kotoa käsin. Kunnes koitti maanantai.

Menin taas ajoissa osastolle, että ehdin olemaan paikalla kun lääkärit tulevat. Klo 10 ei vielä tiedetty tuleeko leikkaus. Hb oli alhainen, niin punasoluja tiputettiin. Olenpa iloinen, että tytär ollut jo vuosia verenluovuttaja. Kiitos ja ylistys! ;) Klo 11:30 tuli käsky mennä leikkaukseen. Puuduttava odotus alkoi. Leikkaus kesti 4,5 tuntia. Pääsin lopulta hetkeksi käymään heräämössä. Vastassa oli kalpea tokkurainen poika. Avasi hieman silmiään. Janne otti kädestäni kiinni. En tiedä miksi. Tuli mieleeni, että oli niin kipeänä, että halusi minun menevän pois. Tässä vaiheessa ei ollut selvää kuin se että perna on poistettu. Lääkärinkierrolla aamulla selvitetään. Poika jäi heräämöön yöksi, kun siellä oli hyvä potilastilanne.

Miksi pitää kaikenlaista outoa sattua juuri silloin, kun sitä ei todellakaan tarvitsisi. Lähdin parkkialueelta, ja kävi, että puomi ei noussut, kun syötin maksetun parkkilipun laitteeseen. Ajoin toisen uloskäynnin luo: sama juttu. Ilmoitti vain että lippu ei kelpaa. No, laitoin takaisin parkkiin ja menin ottamaan yhteyden "jollekin valvojalle" pikapuhelimen kautta maksupaikalta. Valtavan kovaa soi hälytysääni, niin että ihmiset tuijotti, mutta kukaan ei vastannut hälytykseen! Mitä tein? Lähestyin erästä miestä joka istui odottamassa autonsa luona ja kysyin mitä hän tekisi tilanteessa. Sanoi, että hän ajaisi tuosta nurmen poikki. Ja niin tein. Painoin kaasua, että pääsin reunakivetyksen yli ja hippulat vain vinkui kun Kaisa paineli parkkialueelta kotia kohti. Itkin silloin "sudenulvonta"-itkua ajaessani. Olin henkisesti poikki. Eikä minulla ollut yhtäkään olkapäätä!

Aamulla soitin 6.30 heräämöön. Aamupäivästä oli siirto takaisin osastolle. Poika oli tokkurainen ja sekavahko. Nukahti sitten, kun sai turvan vierelleen.

Kirurgi kertoi, että vatsalaukkua on pienennetty 3/4. Uusi liittymä on tehty vatsalaukusta suoraan ohutsuoleen. Perna poistettu. Pohjukaissuoli ohitettu. Paksussa suolessa oli myös uusi kiertymä. Tämä on leikattu, ja tehty uusi liitos. Paksua suolta on enää jäljellä about 20 cm.

Kovin oli hidasta toipuminen. Yskiä röhisti ja lämpöilyä piti kaikista saamistaan antibiooteista huolimatta. Vatsalla arpi ylhäältä alas asti, rautaniiteillä nidottu. Tähystysaukot kursittu vatsalla sieltä täältä. Voi tätä taistelutannerta! Kanyylin laiton yhteydessä otetussa röntgenissä huomattu jälleen keuhkokuume. Oli päässyt aspiroitumaan. Tiedänkin sen milloin tapahtui: kun tulopäivänä otettiin kuvantaminen vatsan alueelta. Silloin oksensi selällään. Eikö tämä lopu milloinkaan?

No ei tunnu loppuvan. Huomasin, että Jannen hengitys oli tosi työlästä. Sanoin hoitajalle, että taitaa olla loppu kohta lähellä. Lääkäri oli kohta kuuntelemassa Jannen hengitysääniä. Hän sanoi vakavana, että on pahoillaan. Hengittää enää vain pienellä osalla keuhkoa. Paikalle pelmahti elvytysryhmä. Se oli erilaista kuin luulin elvytysryhmän olevan. (sairaalasarjoista nähnyt) Näitä oli 4-5 henkilöä, jotka hiljaisina ikään kuin "leijuivat" paikalle. Olin varmaan tuolloin niin paniikissa, että näin heidät hidastettuna. Yrittivät saada valtimoverta, josta olisi katsottu veren happitaso, mutta sellainen ei onnistunut kuivumisen vuoksi. Siinä tilanteessa tunsin olevani niin yksin, vailla tukea. Lopulta päädyttiin, että siirtyy takaisin tehovalvontaan ja tiiviiseen happimaskiin.

Tällä kertaa sai yksityishuoneen, jossa pystyi olemaan hänen lähellään. Sanoin, että haluan olla viimeiseen asti hänen vierellään. Olin niin varma, että nyt tämä on tässä. Olin tehnyt luopumistyötä jo koko hänen elämänsä ajan, kun niin monesti ollut kriittiset ajat. Olin kuiskannut hänen korvaansa, että mene vain! Kyllä me täällä pärjätään! Sinua on siellä isovanhemmat vastassa! Kaikki on hyvin!

Pikkuhiljaa arvot alkoivat olla kohdillaan, mutta vointi oli hyvin heikkoa. Ensimmäinen jumppa oli, että nostettiin istumaan sängyn reunalle ja siitä seisomaan rollaa vasten ja takaisin. Tämä kolme kertaa. Kovin oli yskää vielä. Höyryhengitystä yritettiin. Kipupiikkejä annettiin. Vatsa alkoi toimia, mikä oli todella hyvä merkki. Kysyin kyllä-ei -kortilla, että haluaako, että äiti lähtee kotiin. Vastasi kyllä. Samoin halusi radiokuulokkeet. Loistavaa, että on tällainen kortti keksitty. Paljon parempi mieli lähteä kotiin, kun toinen on siihen suostuvainen.

Sairaalan kanttiinista tuli minun uusi kaverini. Sinne pääsi hieman huokaisemaan, kun poika joko nukahti tai kuunteli luurimusaa. Se oli paikka, jossa tähystelin ihmisiä ja tein analyyseja mielessäni. Yrittäen samalla olla olematta sen näköinen, että olisin jotenkin töllistellyt. Kanttiini on paikka, jossa syö ja kahvittelee niin lääkärit, hoitajat, potilaat, omaiset, harjoittelijat, laitosmiehet, taksikuskit, ambulanssimiehet ja vieressä asuvat naapurit. Omaisilla on itkettyneet silmät, ovat poissaolevia. Ihan kuin eri planeetalta. Sellainenhan itsekin olin. En ollut huomannut, että tuttu omaishoitaja oli poikansa kanssa ollut myös kanttiinissa, kun olin kävellyt "tyylikkäästi" vain ohi ajatuksissani.

Oltiin Jenni-saunakaverini kanssa Aurinkovuorella lenkillä, kun puhelin soi: Janne on siirretty takaisin osastolle. Samaan huoneeseen ja samalle paikalle, mistä lähtikin. Hyvä. Oikein hyvä! Portaat tuli juostua kevyemmin kuin viimeksi. Kun tämä kaikki ruljanssi alkoi, kysyin itseltäni, mistä saan voimaa jaksaa. Ja niin vastaus tuli: nuorempana olin kova urheilemaan. Silloin olin voimissani. Ehkäpä siitä olisi apua. Ja niin tein liikuntasuunnitelman, jota noudatin tuon kolme viikkoa. Milloin kävelin lenkkiä, milloin sauvakävelyä, milloin hyppelin portaissa tai pyöräilin. Ajattelin, että vaikka mitä kävisi, minä kyllä selviäisin. Minulla olisi suunnitelma.

Kolme viikkoa Janne oli yhteensä sairaalassa tällä kerralla. Letku letkulta pääsi niistä kaikista eroon. Kaksi viikkoa leikkauksesta lupasivat kotihoitoon. Ruoka alkoi maistua. Hän saa vielä kotonakin MaSu-ruokaa , joka on pehmeää, vellimäistä. Ravitsemusterapeutin kanssa palaveerattiin ja stressi yltyi, kun uudet tavat tulee opetella. 8 kertaa päivässä, korkeintaan 1 dl ruokaa. Juomista 5-8 lasillista - eri aikaan- Peräruiskeet saa nyt jäädä, ja opetellaan Pegorion jauheen annostusta. Tukivyö vatsalla kuukauden verran. Antibioottilääke tablettina vielä kotona viitisen päivää, vaikka on kolme viikkoa saanut antibioottia suoraan suoneen. (Tämä oli kuitenkin hyvä asia, jonka myöhemmin ymmärsin. Kanyylia pois otettaessa kotiin lähtiessä, otettiin bakteeriviljelmä, jonka tulokset kuulee myöhemmin. Näinhän siinä kävi, että bakteerihan se siihen oli kasvanut, mutta onneksi kaikki oli hyvin kotona, kun sairaalasta soittivat kahdesti tuloksen kuultuaan. Onneksi oli juurikin tuo antibiootti, jonka oli saanut maksimi-annoksin.)

Vielä neljä piikkiä käsivarsiin puolen tunnin välein, johtuen siitä että perna on poistettu. Yksi tehosterokotus tulee ottaa puolen vuoden päästä.

Fysioterapeutti kävi päivittäin, ja koin, että oli tosi hyvä, että hän oli antamassa tukea liikunnan tärkeydelle. Hän kysyi, tarvitaanko kotiin jotain apuvälineitä: rollaattoria tms. Sellaisille minusta ei ollut tarvetta, mutta onneksi tajusin kysyä, olisiko mahdollista saada pyörätuolia lainaksi. Pojan voimat on niin finito, ettei tärkeänä pitämiäni ulkoilulenkkejä voida muuten suorittaa. Onnistui. Tunsinpa vapauden tunnetta, kun pääsimme omin avuin tuon pyörätuolin kanssa autolle ja KOTIIN!

Tätä on odotettu! Kotona klo 18:30!! Kotiutus kesti.. ja kesti..

Miten väsynyt hän olikaan! Ensimmäisinä öinä nukkui ihan samassa asennossa koko yön. Jätin hieman valoja yöksi palamaan, että tietää missä on, jos yöllä heräilee. Mutta eipä tainnut. Minä vain en saanut unta. Tai jos sain, näin painajaisia. Olin kuitenkin aamulla onnellinen, kun ei tarvinnut lähteä sairaalalle. Sairaala oli nyt kotona!

 Juhlava hetki oli, kun työntelin pojan rantaan. Päästiinpä taas tänne! Pyörätuolipotilasta katsotaan aina vähän jotenkin säälien, mutta minusta se on oikein paljon helpottava liikkumisväline. Janne ei loppuaikoina jaksanut oikein kävellä, ei haluttanut. Ei jaksanut pyöräillä. No nyt jaksaa istua pyörätuolissa, ja liikkuminen on helppoa. Ollaanko me nyt ihan oikeita invalideja, kun on pyörätuoli ja kaikki?! Rannassa laitan hänet kävelemään, ettei se unohdu ihan kokonaan. Mielellään istuu penkille, käy siihen makaamaan, ja kyllä: "Äitipä hakee pyörätuolin lähemmäksi."

Sairaala-aikana olin opetellut Kalimballa soittamaan Halleluja-laulun. Ajattelin, että esitän sen hautajaisissa. Kun ei niitä vielä tullutkaan, esitin sen sitten Jannen 29 v-syntymäpäivillä. Ja poika nautti.

Halleluja!

Rakas ranta!

29 v.

Elämä on varjoa ja valoa!

Tätä kirjoitettaessa on kulunut viisi viikkoa leikkauksesta. Toipuminen on toisaalta lähtenyt hyvin käyntiin, toisaalta saa olla tosi tarkkana nesteytyksen kanssa. Hänelle on tehty sama leikkaus kuin lihavuusleikkaus on. Kamalalta tuntuu, kun hänen kokoiseltaan on paino pudonnut nelisen kiloa. Ruokaan lisätään rasvaa, hiilihydraattia, proteiinia. Saa täydennysravintojuomia. Ja siltikään ei paino meinaa lähteä nousuun. Kai se on tämä alku tässäkin hankalaa, vatsalaukku on nyt niin pieni, ettei sinne edes paljoa mahdu. Nyt on tarkkana mitä syö ja kuinka paljon. Helposti tulee ns. dumping-oireyhtymä, jos syö liian nopeasti, liian suuria annoksia tai liian rasvaista ja käristettyä. Kaipa se kantapää on tässäkin hyvä opettaja. Tuputtaa ei saa ruokaa, uskottava, kun hän lopettaa syömisen, ja kuitenkin täytyisi tarjota useasti ja saada painoa lisää. ??? Taitaa olla taitolaji.  

Onpahan ollut melkoinen mankeli, minkä läpi on kuljettu. Olo on ollut välillä kuin jyrän alle jäänyt. Kaikkeen tottuu. Niin tähänkin. Pikku hiljaa tästä kaikesta on tulee uusi tapa. Unelmani on, että hän paranee täydellisesti, eikä koe enää niitä kamalia vaivoja, joita on ollut. Samaan unelmaan mahtuu hänen kotoa pois muuttaminen. Että hän saisi vihdoin aloittaa oman elämänsä. Ja minä.

Unelman toteutumiseen menee vielä aikaa. Pelkästään keuhkokuumeen paranemiseen sanottiin menevän puolisen vuotta. Ja miten sitten tämän erikoisen uusitun vatsan kanssa? Sitä ei voi tietää. Lihakset pitäisi saada kasvamaan, ettei liikuntakyky menisi kokonaan. 

Tuossa hän nyt kuuntelee sohvalla musaa kuulokkeista ja beatboxaa poskillaan ääntä, jota en osaa matkia. Vähän tulee mieleen, että on kuin sotasankari. Haavat paranemassa. Kyllä on sisukas ja sitkeä, paikattu sydän hänellä.

Ai, jaaha, onkin mennyt taas liian pitkään edellisestä juomasta. Ei hätää, täältä tullaan!

Minulle on toivotettu paljon voimia ja jaksamista; kaikki toivotukset otan lämpimästi vastaan. Kiitos! Voimia ja jaksamista tarvitaan aina! On ollut ihana tuntea, kun olen saanut muutamia halauksia. Se kertoo niin paljon ilman sanoja! Antaa energiaa! Ihminen ihmiselle!  Oli aika, jolloin olisin voinut vaikka maksaa, että joku olisi minua halannut. Olisi kai pitänyt laittaa kanttiinissa lappu kaulaan: ILMAISIA HALAUKSIA! Sillä antaessaan saa itsekin.

On tullut pimeä syksy. Elämä on muuttunut. Tästä kesästä ei ole jäänyt ihania muistoja. Ehkäpä ensi kesä olisi parempi! Tässä nyt yritän poikaa lihottaa ja itseäni laihduttaa. Onhan siinä hommaa kerrakseen! ;) Kun vain nyt kaikki menisi hyvin. Peli ei ole vieläkään pelattu.