Niitä on jo 26. Jannen syntymäpäiviä! Vuosi vuodelta synnytyspäivän muisto alkaa olla himmeämpi, ei enää niin kovin kirkas. Ei sillä enää ole merkitystä miten kaikki meni.
Se oli yhtä kaaosta, kun tervettä lasta lähtee synnyttämään, ja sitten hänet viedään heti pois, happikaappiin ja pian tullaan kertomaan, että lähdetään viemään aluesairaalaan, ja sitten tullaan korjaamaan, "ei vaan Helsinkiin!"
Ja kun itse jäin synnytyssairaalaan ja lapsen isä lähtee saattamaan lasta ambulanssin mukana. Minut nukutetaan pillerillä, että saan nukkuttua, kun synnytys tapahtui yöllä. Kun herään, onkin lapsen isä jo vierellä, ja kertoo, että lääkärit epäilivät lapsen olevan kehitysvammainen! Muistan kun heitin raivokkaasti Vauvamme-lehden päin vastakkaista seinää! Minä, kiltti ihminen! Olin shokissa! Minäkö epäonnistuin! En saanut tervettä lasta! Ja kun soitimme Helsinkiin, oli siellä todettu lapsella sydämessä paljon remontoitavaa. Silloin repesin. Itkin! Olin varma, että lapsi menehtyy! Ja se mitä sitten tapahtui, onkin luettavissa kirjastossakin saatavassa kirjassani: Kohtalon oikku!
Vaikea kuvitella, että lapsi olisikin ollut terve. Että elämä olisi mennyt toisin. Kun sitä mahdollisuutta ei ole, pääsee helpommalla, kun ei jossittele. Ajoittain elämässä on ollut hetkiä, kun olen ollut katkera: "Miksi? Miksi hänen piti syntyä monivammaisena? Ei edes downin syndroma ja autistiset piirteet pelkästään riittäneet, vaan piti olla elimellisiä sairauksia lisäksi, ja tämä viimeinen suolistodiagnoosi, joka ei parane." Silti olen hyvin kiitollinen, että vauvana tehty laaja sydänoperaatio onnistui niin hyvin, että siitä ei ole ollut ongelmaa. Ilman lääketieteen apua olisi hän menehtynyt. Elinten vammoja ollut monia. Ennen vanhaan ei noita operaatioita olisi osattu tehdä, eikä varsinkaan vammaiselle. Nykyään tehdään, ja elinkaari kertyy pidemmäksi.
Sairaan lapsen olemassaolo saa topakoitumaan. Monet sairaalareissut hänen kanssaan on opettanut, että terveys ennen kaikkea. Olen toipunut yhdessä hänen kanssaan. Hoitanut, kun hoitajilla ollut aina kiirus. Äiti ollut läsnä. Missäpä muuallakaan.
Tänään tuo pieni mies. 26 vuotias. On niin täytekakun perään, että minun täytyi säästää kaikki ihanat onnittelut iltapäivään, jolloin tulee Toimarilta. Muuten ei sen siunaamaa hetkeä, ettei olisi kakkua etsimässä jääkaapista, pakastimesta, astiakaapista. "Jossain sen täytyy olla!" Ei tämä mies niin tyhmä ole, etteikö liittäisi onnittelut, lahjan ja täytekakun yhteen.Nyrkistäkin on joskus tullut, kun ei ole saanut tarpeeksi monta kertaa ottaa täytekakkua kerta toisensa perään! Toimarilla syövät myös täyskäriä, joten kyllä sitä juhlittua tulee. Janne vispasi siellä tiistaina vatkain sauhuten kakkupohjia. Hauskaa kun sai olla mukana talkoissa. Rakkaat isäni ja tyttäreni tulevat myös onnittelemaan iltapäivällä.
Syntymäpäivän aamu oli metka. Janne varmasti aisti, että jotain ihanaa on tänään ilmassa. Hän oli niin nauravainen ja hykerteleväinen. Teippasin jääkaapin oven varmuudeksi aamupäiväksikin, ettei vaan ehdi näkemään täytekakkua hyllyllä. Makeaa tulee tänään mahan täydeltä, parempi että jää iltapäivälle. Mutta sielun tasolla häntä onnittelin. Hiljaa mielessäni kerroin onnittelut ja kerroin rakastavani häntä suuresti. Poikahan ei tätä kuullut, mutta mistä se iloinen mieli ja tyytyväisyys? Meillä on tätä sielujen sympatiaa. :)
Janne oli jelleä kun tuli Toimarista. Siellä häntä oli muistettu lauluin, kortein ja lahjoin. Ja tietekin täytekakku sai suun muikeaksi.
Kotonakin oli yllätys yllätys TÄYTEKAKKUA! Harmi kun en saanut kuvaa tuosta hetkestä, kun hän sen tajusi. Pappa ja Jenni tulivat juhlimaan sankaria. "Ehe, ehe!" kuului alvariinsa, kun oli poika niin tyytyväinen. Innostusääni oli korvia huumaava.
Ihan uskomatonta, että 26 v on jo pojalla mittarissa. Tässä tämä minun aikuiselämäni on mennyt. Vanhuus kolkuttaa jo ovella meikeläiselle. OMG! No, isäni on 30 vuotta vanhempi, eikä vieläkään tunnustaudu vanhaksi.
Näin tämä syntymäpäivä on jo hämärtynyt. Valot täytyy sytyttää jo klo 15, että näkee tarkemmin. Ilma oli koleampi silloin 26 vuotta sitten ja talvi tuli aikaisin. Autossani oli vielä kesärenkaat, kun muutamien viikkojen jälkeen kävin hakemassa sen pois sairaalan parkista. Lunta oli maassa. Vuodet vierii armahain. Kiitos Janne tästä ajasta tähän saakka. Olet ollut ehkä parhain opettajani. Ja vielä on paljon opittavaa!
