Kun selvisi, että esikoinen on monivammainen downinsyndroma-kaveri, sain vihiä, että he rakastavat musiikkia, ja että sitä kannattaa harrastaa. Lauloin Jannelle - ja häntä kaksi vuotta nuoremmalle sisarelleen usein. Istuimme lattialla tyynyillä ja pidimme laulutuokioita. Jennikin lauloi jo hyvin pienenä "Napita-orkesteria", eikä uskonut, kun kerroin että se on oikeastaan Apina-orkesteri...
Meillä tunnetaan "musiikin taika". Jos pojan mieli on kelju ja olo kipeä, on siihen monesti auttanut Muumilaulut. Joskus, harvinaista kyllä, kun on nukkunut aamulla pidempään, niin musiikki saa hänet tikkana hereille. Samoin laulan hänelle "oopperaa", jos ei sana mene perille,(ja maneerit vaan jyllää.) Onkin tullut tavaksi laulaa omatekemät Yöpaidan päällelaitto-laulu, Hammaspesu-laulu jne. Konstit on monet sanoi Kaisa kun Jannea liikkeelle patisti.
Pojalla kun on ne autistiset piirteet vielä riesana kaiken kukkuraksi, niin hän ei ole oppinut puhumaan. Puheterapiassa käytin, kunnes siellä todettiin, ettei tästä taida kyllä olla hyötyä, ja kehotettiin kääntymään musiikkiterapian puoleen, josko siitä olisi hänelle paremmin apua.
Varmaankin liki 15-vuoden ajan hän on saanut musiikkiterapiaa. Annahan kun kerron niistä alkuajoista, jolloin onneksemme terapeutti kävi hänen koulullaan antamassa kosketusta musiikkiin:
Kerran kurkistin ovenraosta miten siellä toimitaan. Jannella oli silloin tosi hankala jumitusvaihe elämässään, ei muistanut miten syödään, vipatukset olivat alkaneet... Hän istui selkä kumarassa terapeuttiin nähden ja mörritti. Heti kun pianosta ensisävelet soljuivat ilmoille, heräsi poika. Siis Wau! Ihme oli tapahtunut! Hän tuli pois sieltä autistisuuden maailmastaan läsnäolevaksi, nauravaksi ja ihanaksi pojaksi! Tuo muistikuva saa vieläkin kyyneleet silmiini, olin täydellisen vakuuttunut, että nyt hän on oikeassa paikassa. Siitä lähtien olen kunnioittanut musiikkiterapeuttien arvokasta työtä.
Musiikkiterapian, osaavan erityisopettajan ja aktiivisen kotikuntoutuksen turvin saatiinkin Janne paremmin toimivaksi koululaiseksi. Semmoista aaltoliikettähän se hänen habituksensa on ollut. Koulut vaihtuivat useasti, kunnes hänet kirjattiin eläkeläiseksi. Kaiken tämän ajan on ollut yksi, joka ei ole vaihtunut: Musiikkiterapia! Se on ollut punainen lanka, joka on kannatellut. Mari Ruhalahti, sijaisenaan Sari Hilpinen, ovat tehneet koko tämän ajan Jannen kanssa erinomaista työtä.
Kela korvasi käynnit muutaman vuoden, mutta totesi sitten, ettei niitä enää korvata, koska ei ole ollut "suurempaa hyötyä". Tivasin päätöksen tekijältä, että millaista hyötyä he tarkoittavat. Ja tyrmäävä vastaus oli, että olisi pitänyt oppia puhumaan! Häh! Laitoin reklamaation lisäliittein, mutta sama päätös! Siitä lähtien lasku on mennyt Jannen harrastuksen piikkiin. Onhan se nyt sen väärti. Kelan "suurempi hyöty" on kyllä jatkuvasti näytillä, kun hän tulee tunnilta. Poju on läsnä, rauhallinen, onnellinen ja jopa ilman maneereja. Eikä pääse pahasti taantumaan, kun ylläpito on kuitenkin jatkuvasti kerran viikossa. Tämä on hänen kaltaiselleen pojalle suurtakin suurempi hyöty!
Jos Janne osaisi, hän laulaisi Abban sanoin:
Thank you for the music, the songs I'm singing
Thanks for all the joy they're bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me
Lahden Musiikkiterapiapalvelut -sivut
Kuvat musiikkiterapioista: Mari Ruhalahti, kiitos!
ps. Olen tuntenut, että nämä musiikkiterapeutit ottavat sydämen asiakseen asiakkaan kuntoutuksen. Kuvakommunikointi on käytössä, ja siellä kuunnellaan kodin terveiset puhekommunikaattorista, ja äänitetään kotiin päin musatunnin kuulumiset. Kuvia ja videoita on ihana saada, ja näin Janne pääseekin "kertomaan" musahetkestään. Jaettu ilo on kaks...ei..-tuhatkertainen ilo - tässä tapauksessa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti