Syyskuun mietteitä

Toistan itseäni, mutta totean, että syyskuu on ollut minulle aina vaikein kuukausi. Siksikin, että pimeä muistuttaa taas olemassa olostaan, vesisateet myös. Mutta myös siksi, että rakas esikoiseni syntyi syyskuun lopulla. Ja kun kaikki ei mennytkään kuten sadussa, maailmani sai uuden vivahteen.

 

Olin unelmoinut, että saan sen pienen käärön syliini, ja leikin pikkuäitiä. Toki sen sainkin sairaalareissujen jälkeen, ja kun loputkin nenämahaletkut oli saatu irroitettua. Mutta sydän- ja parin suolileikkauksen jälkeen, kun ajattelin, että nyt ihana vauva-arki alkaa, lapsi oli jo reilun vuoden vanha, ja sain kuulla, että nyt täytyy alkaa kuntouttamaan downpohjalta. Ja kuntoutettu on. Pian 25 vuotta!  Vaan oppipa kävelemään! Puhumaan ei oppinut.

 

Pirppulan Ninja!

 



 

Sain ihanan tyttären 2 vuotta esikoisen jälkeen. Rakkaus vauvaa kohtaan oli syvää, ja toi tullessaan paljon rakkautta ja lohtua. Mutta huoletonta ei sekään aika ollut. Vauva oli mukana Jannen jumpilla ja terapiakäynneillä. Hän kuului perheeseen, kasvoi siihen, että toista aina hyysättiin, oppi olemaan kiltti ja auttavainen. Hänen oma kasvunsa tapahtui Jannen kasvun ehdoilla. Valtavan väärin vauvaa kohtaan. Kaikkia kohtaan. Mutta tarkoitushan sillä on. Sitä setvimme lopun ikäämme. Kun vain osaisi jo heittää menneet romukoppaan. Elää tätä päivää. Ja osaanhan minä. Mutta näin syyskuulla käyn läpi menneitä aikoja. Vahvistun tiedolla, että kaikesta on selvitty. Ei sen niin pitäisi mennä, mutta minkäs teet, kun elokuvan kirjoittaja on roolit jakanut.

Pimeys yllättää joka syksy. Silloin aamiaispöytään ilmestyy kynttilä, joka sytytetään valoa tuomaan. Jannekin hyrähti ensimmäisenä aamuna. Tykkäsi. Tänä aamuna sai puhaltaa kynttilän. Kun vähäsen ohjasin puhallusvirtaan, hänen puhallettuaan täysin palkein, sammuihan se. Ja poika oli tyytyväinen suoritukseensa.

TaktiiliStimulointi- sivelyhoitoa annan hänelle nyt säännöllisesti arkipäivinä joka toinen päivä. On aivan käsittämätöntä, että hoitopöydällä hän on täysin läsnä. Maneerit ovat silloin tipotiessään. Hän katsella napittaa silmiin. Eikä hänellä ole kiire minnekkään. 15 hoitokertaa on nyt takanapäin. Nukkuu paremmin. On useammin läsnäoleva. Esim. RadioSuomiPop viihdytti meitä kerran, ja siellä puhuttiin täyskäristä ja täytekakusta. Silloinkos pojan silmät alkoivat loistaa! Ilmiselvästi kuunteli mitä radiossa puhuttiin! Samoin piirrettyjä dvd:tä syventyy jälleen katsomaan joskus pitkäksikin aikaa. Minusta nämä ovat TS:sta tulleita boonuksia.

 

Vauvasta on kasvanut itsenäinen nuori nainen. Suvun naisten käsityöperintö näkyy hänellä amigurumien taitavana virkkaajana. Parissa vuodessa on ehtinyt kerääntyä jo näyttelyvitriinin verran hahmosia. (Ja paljon on tehty tilaustyönä ja annettu lahjoina.) Taitavat olla nyt kirjastokiertueella. www.hahmoset.blogspot.fi sekä https://www.facebook.com/hahmoset?fref=ts Käyppähän tykkäämässä sivustoa, niin saat hauskaa piristystä arkeesi aina silloin tällöin.

 

 

Tänään aamulenkillä koin taas ihmeen. Janne mennä potki pitkin rantaviivaa sillä aikaa kun minä rutistin vielä vatsalihaksiani kuntotelineissä. Huomasin hänen käyneen kyyryksihin aivan rannan tuntumaan ja katselevan kolmen sorsanpojan ateriointia rantavedessä. Sorsat eivät huomanneet häntä, mutta hän kerrankin huomasi sorsat. Aivan hiljaa katseli. Rauhoittui. Hinauduin hiljaa Jannen vierelle. Aika pysähtyi. Olen lumoutunut ennenkin kun olen hypännyt mukaan Jannen tunnelmaan. Ehkäpä kertomani Jenni-vauva on myös saanut kokea Jannen rinnalla eläessään myös näitä erityisiä hetkiä, ehkäpä siksi juuri hänestä on kasvanut extra-special <3 Kaikella on tarkoituksensa. 

 

 

Näitä näimme sorsien lisäksi :)