Hyväpuoli tietysti, että vaaka näyttää pari kiloa vähemmän (hetkellisesti), mutta en kyllä suosittele.
Yllättävää, että kun Janne taas uuden tapansa mukaan meni minun sänkyyni pötköttelemään ruoan jälkeen, ja vein hänelle radion kaveriksi, ei kammaristga kuulunut Jannen ääntä. Ei minkäänlaista. Itse otin vielä aamutirsat sohvalla, ja kun puolen tunnin päästä heräsin, piti mennä katsomaan, nukkuuko! Ei, oli vain hiljaa.
Päästiinhän me aamukävelylle vihdoin, ja joutsenetkin olivat tuulisessa rannassa syöntitouhussa.
Mutta kuka kumma on pyöränsä laittanut likoomaan rantaveteen? Kun ei vaan olisi ilkivalta ja kiusaajat olleet asialla! Oli sen verran kaukana, että en ylettynyt nostamaan rannalle.
Siinä kävellessämme oli Jannella valtavasti "röhkimistä" ja köhimistä ja "hinaaja-ääntä". Ajattelin, että siellä on nyt röyhty hukassa, ja kotiin päästyämme kiirehdin tekemään hänelle jumppaa ison sängyn päällä- näin sen on viime aikoina saanut petraantumaan...
Mutta kuinkas sitten kävikään. Janne sai valtavan "hepulin"; ravisteli jalkojaan ilmassa, vuorotahtiin löi käsiään peteiin agressiivisesti: ja POTKAISI MINUT, niin että lensin vauhdilla lattialle sängystä, ja siinä mennessä törmäsin vaatekomeron oveen ja kolautin olkapääni ja käteni. Siitä kiepsahdin selälleni tömähtäen kovaan lattiaan: häntäluu tärähti ja pallea lienee krampannut törmäämisestä.
"Tapaturma-paikka"
Minä konttasin äkkiä eteiseen: tämä jokin refleksiliike, pois äkkiä, (vaikka eihän hän kimppuuni yrittänyt lisähyökkäystä.) Huusin, vain, että "ei saa, äitiin sattuu!" ja könkkäsin kasaamaan itseni. Huh, huh! Onneksi tämä ei ole joka päiväistä väkivaltaa tämmöinen. Ehkä kerran aikaisemmin tullut tällaisessa mittakaavassa. Mutta on hänellä valtavat voimat jaloissa! Kuin strutsin koivet. Saada nyt sentään minut ilmaan tuolla tavalla. Onneksi hän on 145 cm pitkä ja painaa 36 kg, kuvitella jos olisi puolet isompi!!!
Kunhan pöly laskeutui, ja minun tilanne-arviointi oli taas kohdillaan, lähestyin häntä kurkkaamalla ovensuulta. Jep, hymyili. Sanoin, että "Äitiin sattui, noin ei saa tehdä, Janne, pyydä anteeksi" Mielestäni hän ymmärsi anteeksi pyytämisen, sillä hän kallistui minuun päin rauhallisesti ja toisella kädellä otti halausotetta. Ihanaa, kun koulussa aikoinaan olivat tätä anteeksi pyytämistä tehneet. Kyllä on oppi mennyt perille. (Samalla ajattelen, että mikä oikeus minulla oli mennä häntä jumppauttamaan siinä tilanteessa. Kun huomasin hänen sätkivän jaloillaan, olisi minun pitänyt perääntyä ja ymmärtää, että tämä hoito ei nyt auta, ei salli tehdä.) Mutta nämä on näitä... vahingosta viisastuu. Äiti vaan haluaisi aina olla auttamassa, kun toisella on vaivaa ja oikeasti hätä. Klyxin laittaminen sai hänelle aikaan röyhtäytyksiä, ja vaiva pikkuhiljaa parani "hyrinä-ääneen".
Onneksi on se perjantai, kun Jannen isä tulee hänet hakemaan luokseen. Enää reilut neljä tuntia: onpas tämä ollut rankka kaksiviikkoinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti