Äitien päivä

Olin 33-vuotias kun Janne-esikoiseni syntyi, ja juuri 35 täyttänyt, kun synnytin Jenni-kuopuksen.
Siinä ovat minun lapseni. Janne ja Jenni. Jos olisi vielä tullut yksi haaveilemani lapsi lisää, olisi hän ollut tod.näk. Jonne tai Janni. Mutta eihän siinä niin käynyt.

Äitien päivänä muistan aina niitä naisia, jotka niin kovasti haluaisivat tulla äideiksi, mutta eivät syystä tai toisesta ole tulleet raskaiksi. Itsekin kamppailimme asian kanssa,- tosin vain muutamia vuosia. Lasta ei alkanut kuulumaan. Olin jo valmis harkitsemaan adoptiota. Mutta sitten alkoi tapahtua! :)

 

Muistan kuinka onnellinen olin molemmilla raskauksilla. Se oli jo rakkautta tulevaa lasta kohtaan. (Vaikkakin pahoinvoinnit ja öklötykset oli vieraanani molemmilla kerroilla. Jannen aikana oli verenpaineet koholla ja Jennin aikana sokeriarvoja seurailtiin.)

Ehkäpä siksi olen ylisuojeleva ja hössöttävä äiti, kun lasten saaminen ei ollut itsestään selvyys. Ovat he niin tärkeitä ja rakkaita, vaikka ovatkin jo aikuisia.

Lapset ovat kyllä kasvattaneet minua ihmisenä. En ole enää sellainen "hattara-pää" kuin aikaisemmin. Jotkut sanoisivat tähän, että " Et vai?!" Hattarapää tai ei, mutta maailmankatsomus on laajentunut. Ei ole enää niin omaan napaan tuijottava ja itsekeskeinen kuin ennen lapsia.

Jannen kanssa on terveysasiat tulleet tietoisuuteen kaikkein tärkeimmiksi, kun lapsista puhutaan. Jenni on Luojan Kiitos saanut olla pääosin terveenä. Kun hän Jyväskylässä tuli kipeäksi ja joutui sairaalahoitoon, tunsin täsmälleen samoja tunteita kuin Jannen ollessa sairaalassa. Sydän läpätti ja huoli painoi. Heti kun pääsin, olin siellä hänen luonaan. Vaikka enhän voinut muuta kuin hössöttää. Ja sehän riittää!

Puhutaan, että "napanuora tulee katkaista!" Täytyy luottaa, että elämä kantaa,- myös lapsella. Hänen tulee kävellä oman elämänsä polut ja koukerot. Eihän heitä voi pumpulissa kasvattaa. Tommy Helstenkö se oli, kun kerran esitelmöi, että suurinta rakkautta lapselleen, on tuottaa hänelle pettymyksiä. Että hän oppii sietämään niitä... Kun kasvaa kestämään pieniä pettymyksiä, osaa isompana jo suhtautua niihin elämään kuuluvana asiana. Aina ei voi kaikkea saada.

Tänään nostin lipun taloyhtiön salkoon. Janne kävi kyykyksiin nurmikolle ja vipatti hihaansa möristen.
Isääni odottelemme syömään, ja sitten ajelemme hautausmaalle äidin haudalle. Siitä on jo kuusi vuotta kun hän poistui keskuudestamme.

 

Jennin kanssa vietimme jo ennakkoon äitienpäivää. Hän pääsi yllättämään minut todenteolla. Oli hankkinut liput Sirkus Finlandiaan. Istua napotimme katsomossa jännittyneinä ja katselimme hurjapäisiä ja hauskoja esityksiä. Voi kun näitä hetkiä olisi ollut enemmän meidän kesken. Jouduin asemaan, jossa valtuutin hänen isänsä viemään häntä huvituksiin, kun Jannen hoidolta en itse jaksanut lähteä mukaan, eikä velipoikaa voinut viedä moneenkaan paikkaan... Ajatuksena oli, että edes tytär pääsee näkemään ja kokemaan. Ps. kannattihan se; nyt hän vie sitten vuorostaan minua :) "Lopussa kiitos seisoo!"  Ainakin tämän kerran!

Toimarissakin huomioivat äitienpäivän: Nyyh!!!

 



 

Kakku on vielä kaapissa (piilossa)

 

Nyt jo perinteeksi käynyt äitienpäivä-kukkanen; Karjalan neito, yöpyi sisällä. Pakkasta oli vielä viime yönä. Lenkillä kävimme aamulla seitsemän jälkeen, ja katselimme rannan muutoksia, joista kuvia yläpuolella... Luulenpa, että tästä päivästä tulee oikein hyvä päivä! :)