Tutkimuksia

Maanantai-aamuna sai syödä kevyen aamupalan. Onneksi. Mutta kahvia tai teetä hän ei saanut juoda. Ja sitten ajaa huristimme labrakokeisiin, sydänfilmiin ja valmiiksi osastolle menoa varten.

 

Tuo kuulostaa hyvin yksinkertaiselle. Mutta se on harhaa. Viikonlopulla jo valmistelin sairaalamatkaa mielessäni. Ihmettelin kun minua väsytti kovasti, vaikka olin vapaaviikonlopun vuoksi nukkunut runsaasti. Nokkaunetkin maistui. Veto oli poissa. Kunnes tajusin: Minua jännitti, masensi ja melkeinpä oksennutti lähteä matkaan. Näihin reissuihin "ei hurraa hei" -huudoilla lähdetä! Täytyy olla vahva ja tukea antava. Ei voi vain tokasta, että" nyt mie romahan!!!" Mutta niinkuin lasten laulussa lauletaan: "Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää:  TÄYTYY MENNÄ LÄVITSE!" Järkikulta se aina selittää nämä asiat. Tunnepuoli hokee: All by myself!! kuten laulussa.

 

Labrassa meni perinteiseen tapaan. Kiinnipitäjiä tarvittiin vain kaksi. Huomasin, että Janne kyllä noteeraa nuoret hoitajat. :) Näytteen ottaja oli simpseä nuori kaunis neito, ei varmaan Jannea paljoa vanhempi. Poika katsoa tillitti niin häntä silmiin ja räpsyripset alkoi heilua.

 

Siinä kiinnipitäessäni lauloin minkä muistin, ja sattui tulemaan lasten laulu. Kertosäkeessä lauletaan "Ei se ole siellä, ei se ole täällä...." Minua alkoi naurattaa, sillä näytteenottaja metsästi karkaavaa suonta juuri siinä kohdassa "sieltä ja täältä" kyynärvarresta. Hän oivalsi myös yhteensattuman ja toisti nauraen sanat perässä. 

 

Sydänfilmiin aika oli annettu toiseen kerrokseen. En löytänyt paikkaa, ja niinpä äänekästä poikaa kiinnipitäen käytävällä bongasin neljän hoitajan ryhmän tulevan meitä kohti. Spontaanisti leikkisästi huutelin heille: APUAAAA! Ja sitähän tuli, ystävällisesti neuvottiin oikotie miten pääsemme oikeaan osoitteeseen.

 

Osastolla olo olikin maanantaina lyhytaikainen, sillä päädyimme lähtemään kotisänkyyn yöpymään, varjoaineen juottamista ei tarvittukkaan. Määrätyt tyhjennykset osattiin tehdä kyllä kotonakin. Mukavaa. Kotona on kuitenkin erilaista nukkua kuin sairaalassa.

 

Tiistai-aamuna klo 7:00 osaston ovensuussa. Jalka vippasi vähän hermostuneena.

 

 

 Saimme kuulla, että toimenpide tehdäänkin vasta 13:30. On siinä aikaa odotella. Vaeltaa käytävällä. Piti vahtia, sillä hän osasi suunnistaa osaston keittiöön missä oli houkuttelevia voileipiä...

 Jannea jännitti, maha oli ilmaa täynnä ja kipeä. Nälkä oli mahdoton. Hän halusi pitää kädestäni kiinni. Puristi kovaa. "Älä huoli, leijonaäiti tässä sua valvoo!"Yritin hyssytellä äänekästä huonekaveria; toisella pedillä oli leikkauksesta toipuva, joka varmasti arvosti hiljaisuutta ja rauhaa.

 Klo 11:00 tuli rauhoittava lääke. Kaksi tuntia mielestäni meni, että se alkoi vaikuttaa. Jannen katse oli toljottavaksi, nukahti melkein, mutta ovi kävi aina, kun uni olisi tullut.

Viimein klo 14:00 hän pääsi varjoainekuvaukseen tomografiaa apuna käyttäen.

Tippa käteen, kolme pitäjää; Peppi Pitkätossu oli lauluvuorossa. Hankalalta näytti varjoaineen laittaminen verisuoneen. Janne ei meinannut nukahtaa, ja ainetta lisättiin.Hädissään oleva katse etsi äitiä! Hän valitti kovasti, ja sain kuulla, että tuo valkoisen maidon näköinen aine kirveltää. Uskon kyllä, kun kärsivää poikaani katselin. Hän hakkasi petiä jaloillaan, örisi ja minä vain silitin tukkaa ja sanoin: "Äiti tässä, älä pelkää, kohta auttaa!!!" Ja niinhän se uni sitten rentouttikin tutkittavan ja äiti määrättiin oven taakse odottamaan. Hyvin nopeasti kuvaukset oli ohi. Ensin kuvattiin ilman varjo-ainetta, sitten varjo-aineen kanssa. Näin olin ymmärtävinäni. Tässä hän alkaa jo heräillä. Kipuili.

 Osastolla kurja olo jatkui..

Jalat vemppaa vuorotahtiin.

Mehulla aloitettiin, pysyi sisällä, sitten rahkaa. Kyllä epäilemättä 21 tunnin ravinnotta ololla oli asiaa myös kurjaan oloon. Rahkan jälkeen ikävä olo alkoi pikkuhiljaa laantua.

Eikä meitä kauaa enää sen jälkeen osastolla näkynyt. Omat vaatteet päälle, ja sukellus rankkasateeseen. Ei haittaa vaikka kastuu! Tulokset saa kuulla vasta viikon päästä.

Kotiin oli tosi ihana tulla sairaala reissun jälkeen. Ei haitannut epäsiivo tai pölypallerot nurkissa yhtään. Kotini on linnani! Mutta Tenoxia arvatenkin tarvitsi potilas kaiken kokemansa jälkeen. Ja neljältä seuraavana aamuna pystyyn, valoja sytyttelemään. Kahvikuppia minulle  tuodessaan, kiepsahtikin ison peiton alle ja NUKAHTI vielä 1,5 tunniksi. Tämä oli kyllä uutta. Taitaa unilääkkeet vielä vaikuttaa elimistössä.

Olimme kumpikin hyvin onnellisia keskiviikkona. Semmoinen voittajan tunne.Vaikka tiedänkin, että nyt tämä peli vasta avautui. No mutta en ajattele sitä tänään! Ajattelen sitä huomenna!

Torstai-vastainen yö oli kuitenkin kurja. Janne ei pysynyt pedissä, oli levoton. Laitoin pallopeitonkin, mutta ei mitään merkitystä. Tenoxilla nukkui kaksi tuntia. Laitoin valoa, jos se rauhoittaisi, ei tulosta. Viereiseen sänkyyn kiepsahtaminen antoi pari tuntia unta, sitten taas neljältä kävelemään olohuoneeseen. Nyt antoi olla kupposet rauhassa kaapissa. Että tämmöistä. Uskon, että tuttu ja turvallinen arki saa pikkuhiljaa kaverin rauhoittumaan. Musiikki-terapiakin on tänään oikein hyvässä kohdassa.

Tutkimukset edistyy ja saadaan uusia tietoja. Se on nyt pääasia.