Sairaalareissu

Reppu on pakattu. Tällä kertaa myös termari ja eväät mukana; sillä sairaalan kanttiinissa on remontti, eikä kahvia saa kuin automaatista. Kännykkä, laturi ja kamera. Yöpaita ja hammasharjat. Siinäpä ne tärkeimmät. Jos vaikka saisin nukkua Jannen luona. Sitä kun ei vielä tässä vaiheessa tiedä. Jännitys on huipussaan. Ei kun menoksi!

Tovin jouduimme odottelemaan päiväsalissa, että huone saadaan kunnostettua edellisen jäljiltä. Tässä hotellissa ei huoneet ehdi paljon tuulettua, kun jo toiset on tulossa. Ilosanoma oli, että minäkin saan oman sängyn ja saadaan huone ihan meidän käyttöön!  Janne puhalteli ilmaa joutessaan, eikä naistenlehti jaksanut kiinnostaa kuin vipatustarkoituksiin. Huomasi pojasta, että oli levottomampi kuin aikoihin. Jännitystä ilmassa.

 

Eipä tarvinnutkaan heti vaihtaa sairaalavaatteita. (Tämä on kyllä ennen kokematonta). Janne sai toisen Citra Fleetin lasilliseen vettä, ja sitten vaan odotellaan vatsan toimimista. Onneksi tiesin, ettei se Jannen kohdalla tarkoita ihan lähitunteja, ei ainakaan edellisenä päivänä, jolloin siihen meni 6,5 t . Pojalla oli tylsää. Kaunis aurinkoinen päivä, ehkäpä syksyn viimeinen 20 asteinen päivä!

 

 Niinpä otimme jalat allemme, ja lähdimme ulos kävelykselle. Lähellä on aivan ihastuttava pieni lampi. Sorsat, - sekä yksi iäkkäämpi naisuimari sorsien seassa,- uiskentelivat kirkkaassa vedessä. Uimari kehui, että on jo hieman vilpoista.

 

Olipa ihana istuskella laiturin reunalla  ja nauttia kesän tarjoamista jäähyväisistä. Satuinpa juttusille erään naishenkilön kanssa, joka osoittautuikin sveitsiläiseksi. Ihanaa, pääsin tankeroimaan englantiani. Ymmärsimme kyllä toisiamme -luulen. Minua nauratti itsekseni, kun hän hienosti äänsi esim. että HÖYM, kun minä puhuin HOUMISTA. (home) Mutta ihan iloisissa tunnelmissa jutustelimme downit sun muut. Minua vähän jännitti,että alkaako se Jannen vatsa toimimaan siinä siunaamalla hetkellä, mutta ei onneksi. Meteli oli hänellä kova.

 

 

Janne selvisi kunnialla osaston vessaan! Huoh! Vähemmän meni aikaa nyt toisella kerralla...

Eipä sinä päivänä sitten muuta tapahtunutkaan. Ihan hyvin olisimme voineet olla kotona tämän päivän, ja tulla vasta aamulla kukonlaulun aikaan...mutta mutta, täällä nyt olimme. Jannen iskä kävi kurkkaamassa vierastunnilla. Kiva että kävi.

Sairaalan äänet ja valot.. voi pojat! Niissä onkin totuttelemista. Punainen valo mastossa vilkkui ilkeästi juuri huoneemme ikkunaan, mutta onneksi sälekaihtimet peitti sen. Kummalliset valoviirut oven rakosista, mitkähän yövalot laitettaisiin? No, valoja ei tarvittukkaan, kunhan silmä tottui, niin ulkoa kajasti sopivasti valoa. Jansku mörisi ja pörisi. Annoinkin Tenoxin aika aikasessa vaiheessa, että olisi ollut hissukseen. Nukahdimme, mutta yön aikana Jannen kädet näkyi vispaavan ilmassa ja hörinää kuului vaimeasti. Klo 04:20 yökkö kurkkasi ovesta, josta tulvi silmiin sattuvaa valoa :" Onko täällä kaikki hyvin hän kuiski? Ja minä en tietenkään kuullut niin hiljaista supinaa!" Mitä!" "Tarvitaanko täällä mitään?" Sihisin varmaan unissani hänelle, että unta vaan tarvitaan! En ymmärtänyt yhtään, että tullaan nukkuvia herättelemään. Sairaala on sairaala, ja sairaalassa sairaalan tavat!

Jannu heräsi klo 5:00. Aika kului madellen. Käytin hänet suihkussa. Laitoin leikkauspaidan, joka on takaa auki. Käveltiin käytävillä. Hän sai esilääkityksen ja muuttui rauhallisemmaksi. Minä söin "salaa" aamiaista päiväsalissa. Sain syödä Jannen annokset, kun hän ei niitä voinut syödä. Kyllä on sairaalan ruoka hyvää. En voi moittia.

Kirurgi kävi juttelemassa. Hän puhui suoraan Jannelle: "Teille tehdään nyt leikkaus, otetaan koepalat..."jne. Janne katseli ihmeissään uusia ihmisiä. Kerroin, että olen hänen äitinsä, Janne ei osaa puhua. Kirurgi lupaili kotiinlähtöä seuraavalle päivälle. No minä sitä ihmettelemään, että edelliset koepalat otettiin päiväkirurgiassa. Hän selitti, että ne on olleet pinnallisempia, tämä on oikein kunnollisen kokoinen palanen mikä sieltä leikataan, laitetaan sulavat tikit. Voi tulla verenvuotoa ja korkea kuume nousta..mutta emmehän me täällä väkisin voida teitä pitää, voittehan te tulla takaisin sitten..."
Päädyimme siihen, että katsomme mikä on tilanne.

 

Tässä "emlat" laitettu molempiin kämmenselkiin. Se on Erikeepperin näköistä ainetta, jota laitetaan muovin alle muhimaan.  Se jotenkin tietääkseni puuduttaa ihoa, että neulan laittaminen ei sattuisi niin kovasti leikkaussalissa. Molempiin käsiin laitettiin varmuuden vuoksi, kun ei tiedetä mitä suonta leikkurissa käytetään...

 

Vihdoin koitti klo 11:30 jolloin tätä "Nälkä-kurkea" vietiin isossa sängyssä hissillä alas. Tässä Jannua vielä vähän naurattaa sänky-ralli. Äiti seuraa "kuin hai laivaa"!

Nostin taas pojan leikkauspöydälle. Juttelin hänelle mukavia, taisinpa siinä heittää parit J.Karjalaisetkin... Janne pysyi rauhallisena, vähän laittoi hanttiin, kun suonta etsivät kämmenselästä. ...ja laittoivat sitten kuitenkin kyynärtaipeeseen sen tipan! Lääke alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa, silmät lumpsahtelivat ja painuivat kiinni. "Äiti voi nyt poistua" komennettiin. "Osaatteko mennä takaisin?"
"Osaan toki", sanoin ja eksyin heti seuraavassa käytävän pätkässä! Kysyin neuvoa yhdeltä "sen maan asukilta", joka ohjasi eteenpäin. (Se on ihan oma maailmansa. Kaikilla on vihreät vaatteet, ja ovat hieman Smurffien näköisiä tamineissaan)

Käväisin autoilemassa ja läheisessä Sinuhessa kahvilla. Piti keksiä tekemistä, ja yrittää olla ajattelematta, että poika on siellä leikkaussalin "kourissa" parhaillaan.
Olin jo siirtynyt aulaan katselemaan kännykästäni tv-ohjelmaa, kun Heräämöstä viimein soitettiin. Janne oli aukonut silmiään, saatoin mennä hänen tuekseen.

 

Tällainen poika siellä oli vastassa. 

 

Pikkuhiljaa unimaailma jäi taakse!

"Ihanaa äiti, että oot siinä! Täällä vempeleet piippailee, Smurffit pyörii ympärillä ja jatkuva trafiikki verhon takana käytävällä."

Heräämössä vietimme muutaman tunnin. Janne raapi rintaansa..emme oikein osanneet tulkita sitä, niinpä hänelle päätettiin antaa kipulääkettä varmuuden vuoksi, joka oli kuulema "kovaa ainetta". Huumeisiin luokiteltava. Oi, voi... !
Osastolta tultiin hakemaan. Hissillä taas ylemmäs ja omaan huoneeseen toipuilemaan. "Tiputus" sai jatkua vielä... Hyvin nopsaan poika siitä virkistyikin. Käytiin tuon tippatelineen kanssa vessareissussa, hyvin pysyi poika pystyssä. Mehu pysyi sisällä, samoin ruoka, jota hän olisi hotkinut vaikka kuinka ja paljon. Toppuutella täytyi.

Olin kahden vaiheilla, että kinuanko kotiin, vai ollaanko kaikenvaralta vielä toinen yö. Asia selkeni, kun minulle tultiin sanomaan, että käyttämääni vuodepaikkaa tarvittiin potilaalle. Selkesi. Sanoin,että saattekin sitten koko huoneen. Kyllä me kotona pärjäämme.

Oi oi, kun oli mukava tulla taas kotiin. Janne oli kyllä sekaisin kuin seinäkello. Kotiuduimme n. 18:00. Vaan kyllä minä olin väsynyt. Henkistä ja fyysistä. Eikä lapsi antanut nukkua. "Tenox hoitaa homman", niin kuin K-Kauppias mainoksessa. Taidan alkaa pitää tuosta pienestä pilleristä, joka nukuttaa poikani suloisesti, niin että minäkin saan levätä tovin.

Tyhjä olo jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Arkirutiinit ovat parhaita kuntouttajia. Janne lähti Toimariin, minä kauppaan ja asioille. Ihanaa; Kirjastosta sai makoisat pullakahvit uuden kirjaston 10-vuotisen olemassa olon kunniaksi. Näin se aika kulkee. Siitäkin on jo 10 vuotta! Huh heijjaa!

2-3 viikkoa elellään, sitten tiedetään koepalan tulokset. Onko kyseessä Hirschsprungin tauti  vai ei!
Katellaan, elellään. Kerätään voimia uusia tulevia koitoksia varten.