Odotin ja jännitin tuota VIIKKOA, koska eräällä kerralla soitettiin jo paljon ennen annettua soitto-päivää. Seuraavaksi jännitin ko. päivänä jo aamupäivästä, koska toisella kerralla lääkäri soitti annettuna päivänä, mutta monta tuntia ennen annettua kellon aikaa.
Kello raksutti menojaan, ja minä vain odotin. Kuljin vessaankin kännykän kanssa, että varmasti huonokuuloisena kuulen soiton. :/
Lähetetyssä soitto-aika kirjeessä oli maininta, että lääkäri soittaa teille iltapäivän kuluessa.
Ok. Ymmärrän; itsekin sairaalassa osasto-avustajana työskennelleenä tiedän, että viivytyksiä saattaa akuutisti tulla. Ei siinä mitään, minä odotin kärsivällisesti.
Kello näytti jo lähelle viittä ip. Laitoin sähköpostia kirranpolille. Tuo on ollut aikaisemmin kätevä reitti tiedottaa asioista. No, nyt siihenkään ei vastattu. Kotiinhan ne olivat jo menneet varmaankin!
Torstaina odotin aamupäivän. Sähköpostia eikä lääkärin soittoa kuulunut.
Soitin kirranpolille ja sain sihteerin kiinni. Oli kuulema muitakin eiliseltä päivältä, etteivät olleet saaneet lääkärin soittoa, mutta että soittojono oli koneelta katsottuna pienentynyt, eli se elää. Asioita hoidetaan. Jannen asia on enään yhden potilaan päässä. Ok. Minä odotan. Ei soittoa.
Perjantaina soitin jälleen kirranpolin sihteerille. Hän oli myös ihmeissään. Mitä ihmettä! Onneksi hän oli ystävällinen ja soitti ko. lääkärille, joka oli juuri tullut leikkaussalista suorittamasta leikkausta. Hän oli sihteerille antanut selonteon, jonka olisin halunnut kuulla jo keskiviikkona, en vasta perjantaina monen tivauksen jälkeen. :(
Koepalasta oli otettu jokin erillinen "lasikoe", joka on lähetetty Helsinkiin tutkittavaksi. Nonni.
Tietoa siitä, kauanko tämä taas kestää ei tietenkään sihteerillä ollut. Mitään muuta tietoa en saanut. Eli nyt o d o t e t a a n !
Minä olen kärsivällinen ihminen. Tiettyyn rajaan asti. Mutta niin kuin kerroin, että olen ollut vastaanotolla työssä, - tiesin senkin, ettei tämä sihteeriparka ole mitenkään syyllinen uutispimentoon. Pyysin häntä välittämään lääkäreille tietoa, että olisi INHIMILLISTÄ kotona vastausta odottavaa kohtaan, - kertoa edes jotain!
Sihteeri sanoi, että tokihan tästä on monet kerrat lääkäreille puhuttu, mutta mutta.... Sama tilanne oli jo tuolloin 1980 -luvulla minun avustaja-aikoinani... vaikka lääketiede on edennyt huikeasti tuona aikana, tämä tiedottamis- asia ei ole kuitenkaan korjaantunut... Noh, voisikohan tämä olla nyt yksityistapaus??
Niin tai näin. Lokakuu on pian puolessa välissä. Jannen kipukohtausten tutkimukset alkoivat kesäkuulla tähystyksillä. Siitä saakka on metsästetty syytä hänen hankalaan oloonsa ruokailujen jälkeen, vatsan toimimattomuuden, turvotusten, ilmatäyteisen -olon vuoksi. On tehty recto-ja laryngoskopiat, varjoainekuvaus tietokonetomografiaa apuna käyttäen, napsittu koepaloja paksusta suolesta. Ollaanko jo saamassa tietoa syystä, vai vieläkö on olemassa tutkimuksia joita ei jo olisi tehty? Hidasta, hidasta on. Mutta sanotaanhan, että "hitaasti hyvä tulee!" Tulee, mutta poika on kärsinyt tänä aikana joka päivä. Äiti hoitanut parhaansa mukaan.
Jos ei helpotusta asiaan kohta ala kuulumaan, en tiedä mitä tehdä. Tapaamani ihmiset sanovat, että näytän väsyneeltä. Tuohon aina vastaan, että "minä olen väsynyt!" Tokihan voisin laittaa täydellisen meikkinaamion, mutta en katso sitä tarpeelliseksi. Mitä se hyödyttäisi! Viikonpäästä saan kaksi yötä nukkua rauhassa. Kyse ei ole minusta, vaan Jannesta. Minä aikuisena pystyn tuntemaan olotilani, ottamaan aikani, lepäämään päivällä, olla tekemättä vähemmän tärkeitä asioita. Hän puhumattomana kehitysvammaisena ei osaa kuin äännellä, juosta paikoillaan. Huutaa PI - kun oikein sattuu. Ja kun kohtaus menee ohi; röyhtäys tai pamahdus tulee; hymyillä sitä sen hetkistä hyvää oloaan! Tämä on niin nurinkurista. Ja eikun OOTELLAAN! Ihan epistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti