Liibalaabaa...

Lokakuu alkaa. Viimeyönä oli ensimmäisen kerran pakkasen puolella. Aamulla maa oli huurassa. Kävelylenkillä hönkästessä tuli huurua suusta. (Tämä ilo on jäänyt lapsuudesta mieleen.) Silloin sitä osasi elää hetkessä, odotettiin palavasti lumen tuloa. Toihan se uusia leikkejä pihapiiriin.)

Niin. Olen vanha. Muistelen jo mielelläni entisiä aikoja. Eikä siinä ole mitään pahaa. " Vanhuus" tuo tullessaan sen, että elämän kultaama ajattelutapa on jo paljon armollisempi kuin vaikkapa nuorena aikuisena. Mutta elämän liibalaabaa siis:

Rannan kaislikossa lymyili kaksi isoa valkoista joutsenta. Ja saaren tuntumassa lenteli toiset samanmoiset. Eilen ylitsemme lensi matalalla kahdeksan raakkuvaa joutsenta aura-asetelmassa. Niillä on idea, että lähteä pitäisi kuin Nuuskamuikkunen talven tullen.

Jannu ei tuollaisia havaitse. On aina niin maneereissaan. Jäi taakseni useasti, kun en tänään jaksanut häntä vetää ja työntää. Kulkihan tuo kuitenkin eteenpäin pysähdellen. Eipä tässä "mitiä hätiä." Näköjään nuo takapotkut vielä muodissa. Niihin on jo niin tottunut, että videonpätkältä pitää havannoida tuo hassu kulkutapa.

Tämä pätkä on otettu eilisten salkkareiden aikoihin. Hän tyynesti istuskeli jumppamatolla, välillä vatsallaan, koiran korvaa pureskellen. Oppinut itse luomaan painetta vatsaan, että saa ylimääräiset röyhtäykset ja pamaukset pois suolesta. Eikä tämä ole naurun asia meilläpäin, vaan ilonaihe, kun näin tapahtuu. Tietää hetkeksi olon helpotusta. Tämäkin yksi asia, miksi yleisillä paikoilla vaikea olla.
Mutta takaisin videoon. Tässä pätkässä on vangittuna "kohtaus" jossa hän HYMYILEE. Tuo hymy on se palkinto, minkä äiti saa, kun jaksaa ja jaksaa. Ja vaikka se kestää vain tuon hetken, niin se jo tuntuu hienolta. Läsnäoleva, paljon kertova hymy.

"Elämä opettaa, jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään!" Jannen sairaalareissu yhdistettynä 19 vrk. hoitorupeamaan on kohdallani liikaa. 12 vrk vielä menee, mutta näillä nukkumisilla tunnen kuinka väsymys meinaa viedä mennessään. On äärettömän tärkeää, että omaishoitaja kuulostelee omaa oloaan ja jaksamistaan; vaatii tarvittavat lepohetket ja pitää ne. Kukaan ei tule kysymään, että "Hei miten Sinä jaksat?"  Liika kiltteys ja miellyttämisenhalu vaivaa monia, mutta mitä teet sitten, jos olet jo ajautunut uupumuksessasi niin pitkälle, että et jaksakkaan hoitaa toista? Hoidettavasi paikka on silloin laitoksessa, etkä sinäkään sieltä kaukana ole. Totaalinen uupumus vie vuosia toipua. Parempi pitää huolta ajoissa, eikä liian myöhään!

Ja tämän "vuorisaarnan" jälkeen olen taas hieman keveämmissä tunnelmissa. Kyllä, omalle itselleni myös saarnasin. Liiallinen kiltteys ei ole jokapaikassa hyve. Ei nykypäivänä. Pikkulikkana sillä pärjäsi hyvin, mutta nyt on opeteltava uudet tavat selvitä ja pärjätä. On oltava terveen itsekäs, että olisi voimavaroja hoitaa myös omaa itseään, että jaksaa hoitaa toisia! Ugh! Olen puhunut! :)