Omaishoitajan harrastuksia

Sauvakävelyt/kävelyt
Uusia makuja. Reseptimaailmaan sukeltaminen
Lukeminen
Valokuvaus
Kirjoittaminen
Ristisanatehtävät
Sukututkimus

Mahdollisuuteni ovat rajalliset. Kansalaisopiston ihanat ryhmät ovat usein iltaisin, jolloin joutuisin pyytämään jonkun olemaan Jannen kanssa. Kenet?  Jannen elämisen rytmit menisivät "sekaisin" kun olisi ohjelmasta poikkeavaa. Hän ei nukahtaisi. Tämä on todettu.

Mutta se ei ole syy "heittää hanskoja naulaan" ja lamaantua. Tähän ikään mennessä on sen verran jo eheytynyt sisältäpäin, henkisesti, ettei tuommoinen maata kaada.Tänään aamulenkillämme ajattelin, että koko elämähän on harrastusta. Hauskaa ja haasteellista.  On omia mielenkiinnon kohteita, joita voi tehdä/harrastaa ihan omaan tahtiinsa.


Sauvakävelyt/kävelyt

Olen jo pidempään s u u n n i t e l l u t, että p i t ä i s i alkaa tekemään hikilenkkejä 2-3 kertaa viikossa, että oma kunto pysyisi korkealla, ja se auttaisi jaksamaan. Tämä suunnittelu-astehan on jokaiselle tuttua. Nyt olen saanut niskaotteen itsestäni, kaivanut sauvat komeron uumenista ja iskenyt ne tantereeseen. FB -päivitykseni aiheesta sai 38 tykkäystä:
                                
Se tunne kun liikuntakärpänen yllättää; kun vanhan fiiliksen löytää.
Kun sydän oikein jyskyttää, ja sauvat maahan töytää.
Loppuelämäksi liikuntapäivät löin lukkoon. Kunto nousee, eikä nenä mene tukkoon!

Nuorena olin kova lenkkeilijä. Kunto oli kohdillaan mennä kahdesti Finlandia-hiihtoon (tuolloin vielä Hämeenlinna-Lahti), Päijänteen ympäripyöräilyyn (kerran kolmessa- kerran kahdessa -päivässä: Lahti-Jyväskylä-Lahti) sekä juostahölkytellä 10 km:n lenkkejä. Kaikki nämä tein itsekseni, omaa tahtiin, samoin kuin treenailutkin.

Kaikki tuollainen jäi, kun menin naimisiin, kun tämä erityisperheeni muodostui. Kai sitä kuntoa piti juosta "varastoon" nuorena, että riitti aikuis-iälle. (vitsi)

No mutta loppuelämäksi siis olen luonut systeemin, joka kantaa silloinkin, kun elämäntilanteet muuttuvat, kun tuntuu ettei elämässä ole enää mitään. Minulla on nuo ti ja to-lenkit ja tätänykyä joka toinen lauantai. Se on pääoma, jonka olen luonut itselleni. Ei maksa kuin vaivan. Eikä maksa vaivaa. (vitsi vitsi) Jannu on silloin Toimarissa tai Musiikki-terapiassa. Jos olen väsynyt, teen pienemmän lenkin, en mene niin kovaa. Mutta menen. Menen vanhanakin. Ja ikivanhana. Vaikka laitoksen pihaa ympäri! ja lopulta huonetta- ! Onpas tämä nyt kova juttu minulle, huomaan.

Uusia makuja:

Yksi uusista harrastuksistani on: olla kiinnostunut ruoanlaittamisesta ja leipomisesta. Olen aina ihannoinnut ihmisiä, jotka taitavat sen taidon. Äidillänikin oli se. Veljeni taisi periä ne hänen ruoanlaitto-geeninsä, eikä minulle sitten enää riittänytkään. VÄÄRIN. Eihän se näin mennyt!

Kerroskiisselistä se johtuu! Aivan. Kerroskiisselistä. Meillä oli -silloisessa oppikoulussa- kotitaloustunteja. Nautin niistä kovasti. Koko keittiömaailma jotenkin alkoi siellä aukeamaan. Olimme jo edellisenä vuonna käsityötunnilla valmistaneet valkoiset "köksä-essut" huolella, ja nyt pääsimme niitä käyttämään.

Kävipä niin, että sain tehtäväkseni kotona miettiä jälkiruoan, jonka voisin valmistaa, kun ryhmämme teki kokonaisen aterian. Äitini kanssa mietimme, että voisin tehdä kerroskiisseliä. Eikä siitä sitten sen enempää. Eipä ollut minulla tiedossa, että minun olisikin pitänyt vähän tarkemmin siitä kotona kysellä, ja äitini ajatteli, että kyllähän se opettaja opettaa sitä valmistamaan.

Ensin tein sen mehukeiton. Mannapuurokin onnistui mainiosti, eikä palanut pohjaan. Sitten jostain syystä tuli tauko tuossa opetuksessa. (opettaja kävi välillä omalla tauollaan) Kun hän tuli pitkältä tauoltaan, alkoi ihmetellä, miksi minun keitokseni ovat vielä kattiloissaan? Ne olisi pitänyt hienosti laittaa läpinäkyvään kulhoon kerros kerrokselta LÄMPIMÄNÄ! No, mikä siinä sitten auttoi, kuin roiskia mannapuuroa kökköinä mehukeiton sekaan. JA KUINKA MINUA HÄVETTI  yhteisellä ateriallamme. Ehkäpä opettaja ei huomannut kuinka traumaattista se oli minulle, kun toiset tytöt nauroivat jälkiruualleni. Pitivät kyllä sitä maukkaana, mutta ulkonäkö sai rankkaria yök-asteella.

Jäin viimeiseksi luokkahuoneeseen tiskaamaan astioita, ja opettaja antoi neuvon, että minun täytyisi nyt mennä kotiin ja tehdä se kerroskiisseli oikealla tavalla. Tuohtuneena pamautin opelle, että "olen päättänyt, etten tee sitä kyllä enää koskaan!"  OLISI KANNATTANUT, sillä nyt siitä jäi trauma pitkäksi aikaa; päätin, että MINÄ EN OSAA, MINUSTA EI OLE KAUHANVARTEEN. Enkä edes opetellut. Ja tuo osaamattomuus seurasi minua elämässäni. Taisin silti saada arvosanaksi 9 todistukseen, mutta eihän se mitään minua lohduttanut. Olinhan valinnut uhrin osan...

Kyllä sitä jälkeenpäin on viisas, kun tajuaa tuollaiset asiat. Olin nuorempana sellainen jääräpää. Jos jotain päätin, se piti. Vaikea oli päätäni pyörtää. Syyttelin mielessäni opettajaani, kun ei ollut neuvomassa! Opettaja oli luullut, että tiesin tuon yhdistämistavan. Sehän nyt sattui olemaan pieni väärinkäsitys, mille en voinut mitään. Sellaista sattuu. Mutta sen ikäiselle, herkälle ja kiltille tytölle se oli katastrofi.

No, kerroskiisseliä en ole vielä valmistanut. Mutta teen sen kyllä vielä, kun sopiva tilaisuus koittaa . Olen alkanut surffailemaan reseptisivustoilla, ja huomannut, että yksinkertaisistakin aineista saa maittavia, lisäämällä vain jonkin uuden aineen. Seuraavaksi kokeilen tällaista reseptiä:

Elämäni aikana olen kyllä aina jonkinlaista ruokaa tehnyt, mutta en monin variaatioin. Sellaista perusruokaa vaan. Ja mikä tärkeintä, en ole koskaan oikein nauttinut sen valmistamisesta. Se on ollut vain välttämätön paha. Kaikkea oppii, kun vain haluaa. Minun saavutukseni on se, kun viimeinkin tuntisin sen tunteen, että minä osaan, kokkaaminen on helppoa ja  hauskaa. Ehkäpä pitää tehdä se kerroskiisseli pikimmiten! :)

Kirjasto:

Jo lapsena rakastin lukemista. Kerran viikossa kävi kirjasto-auto naapurissa olevan vanhainkodin pihalla. Luin varmasti kaikki lastenkirjat moneen kertaan. Kansakoulussakin oli oma kirjasto, ja jotenkin siihenkin liittyi aina niin juhlava tunnelma, kun suurten kaappien luukut avattiin, ja pääsi tutkimaan kirjoja.

Nuorena aikuisena kun muut ahmivat romantiikkaa, minä kolusin psykologisia itsekasvatuskirjojen hyllyjä.

Kun omat lapseni olivat pikkaraisia, suuntasimme usein kirjastoon. Uskon, että ne olivat heillekin hauskoja matkoja, sillä kuka muu muka lukee nykyään enemmän kuin tyttäreni. :)  Se on varmasti perintö, jonka voin puhtainsydämin sanoa antaneeni hänelle: rakkaus kirjoihin ja kirjastoihin. <3
Jannekin tykkäsi aikoinaan kirjastotunnelmasta. Valmiiksi luettuja satuja ja tarinoita kävimme usein lainaamassa hänelle. Nykyään hän pitää maneereissaan niin kovaa örvellystä, ettei ole mielekästä käydä hänen kanssaan kirjaston rauhaa rikkomassa. Ja kun näkee, ettei hän aina edes tajua, missä ollaan.  :(

Nykyään voi kirjastoreissulla käyttää sen wlan-yhteyttä hyväkseen ja ladata ja päivittää kännykän ja läppärin ohjelmia. Kyllä kirjastojen palvelutarjonta on paljon lisääntynyt sitten menneiden aikojen. Nythän sieltä voi lainata taulutietsikkaa, tallentaa vanhan ajan kasetteja cd:lle ja dvd:lle, lainata urheiluvälineitä, surffailla mielinmäärin netissä. Ja niin, lainata tietysti ihastuttavia kirjoja. Ja kaukolainata.

Missä tahansa asunkin, löydän hyvin helposti tieni kirjastoon. "Kirjastoon tieni vie, siellä tilaa mulle lie...." voisin laulaa ja muunnella vähän iskelmän sanoja mennessäni. ;)

Valokuvaus

Innokas valokuvaaja olen ollut jo lapsesta pitäen. Ensimmäisen oman laatikkokamerani, x-salamalla ostin juurikasmaalla harventamillani tienesteillä. Tuolloin oli jo modernit filmikasetit käytössä. Kävin Kansalaisopiston Valokuvauskurssin, ja kehitin mustavalkokuvia innolla.

Pankkineitinä ollessani säästin palkastani ensimmäisen järjestelmäkamerani laukkuineen ja lisäobjektiiveineen. Valokuvaus oli tullut jäädäkseen. Olin myös Kameraseuran perustajäseniin lukeutuva ja toimin sen rahastonhoitajana (muistaakseni) jonkin aikaa. Teimme kuvausretkiä ja -matkoja. Oli kuvauskilpailuja toisten kameraseurojen kanssa, joissakin pärjäsinkin.

Kuvaaminen on verenperintöä isän puolelta. Hänen äitinsä oli omistanut ensimmäisiä kameroita kylällä ja valmistanut kuvia lasilevyille. Isälläni tapasi myös olla pieni kamera mukana missä liikuimmekaan lapsena. Omista lapsistani on lapsuusajalta monet albumit olemassa. Halusin tallentaa heidän kehityskaartaan. Jannen kohdalla -ikävä kyllä-  ennen sydänleikkausta, otin kuvia, että jäisi jotain muistoja, jos hän menehtyy leikkaukseen. Pelkäsin todella sitä leikkausta. Jennin kohdalla en halunnut, että hänestä olisi yhtään vähemmän kuvia kuin ensimmäisestä lapsesta. (Itse olin lapsi, jota ei kuvattu paljoa, kun se ensimmäinen lapsi oli se" ihme", jota kuvattiin. Vietiin jopa valokuvaamoon kuvattavaksi. Minua ei. Juu, vieläkin olen siitä katkera. :)

Nykyajan digikamerat ovat kyllä kuvaajallensa aarre. Kun kuvan näet heti, voit ottaa niitä useita, eri kulmista, suurentaa ja rajata. Ennen odotettiin, että filmirulla tulee täyteen, vietiin kehitykseen ja odotettiin muutama viikko, että kuvat saa katseltavakseen. Huonojakin puoli digi-kaudesta on. Huomataan, että kuvat ovat tikulla. Pelkillä päivämäärillä. Teknologia menee kohta siihen, että tikutkin ovat vanhanaikaisia. Mistäs kuviasi katselet. No, kyllä ne taas keksii siirtolaitteen, jolla kuvia siirtelee toiseen muotoon. Vaikkkapa kirjastossa :)

Kirjoittaminen

Bloggaajana olen toiminut pian toista vuotta. Ihana idea saada höyryjä pois pääkopastaan, selkeyttää asioita. On myös paikka, jonne noita em. digikuviani voin tunkea. :)  Tämä on henkireikäni, ja monet ovat antaneet kiitosta tekstistä, joka antaa heille uutta näkökulmaa myöskin omiin asioihin. Puhumattakaan, että Jannen kaltaisen pojan elämästä kertominen voi auttaa monia samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia. Toimia vertaistukena.

Ristisanatehtävät

Sellaiset helpot ristisanatehtävät ovat ihania. Minulle tulee "Sylvin Helpot" ristikot kerran kuukaudessa, ja se riemun tunne, kun saat sanat  kohdilleen. Ja kummallista, miten joka kerran kun otat ristikon eteen, löydät vastauksen johonkin solmukohtaan. Aivojen tuuletus auttaa näköjään. Tämä on kyllä melkoista dementiantorjumista. Ja jos oikein muistan, on muistini alkanut vähän petraantumaankin.

Sukututkimus

Olin n. 24-vuotias kun kävin sukututkimuskurssin. Istuin Helsingin Valtionarkistossa parrakkaiden vanhempien herrasmiesten kanssa suuria käsinkirjoitettuja henkikirjoja tutkimassa. Olin siellä vähän sellainen kummajainen, kun ei muista ikäluokkaani kuuluvia siellä näkynyt.

Nykyään on tosi helppoa netin välityksellä tutkia omia sukujuuriaan. Ei tarvitse mennä etsimään päiväksi yhtä nimeä, vaan löytötulos tulee alta aikayksikön. Se on sellainen harrastus johon uppoaa, unohtaa muun ja elää uudelleen noiden ihmisten elämää. Omien kantaisiensä ja -äitiensä elämää. Suree vauvoja, jotka ovat menehtyneet jo pieninä, ihmettelee sitä lapslukumäärää. Oman isoisäni äiti on synnyttänyt 14 lasta. Heistä 10 oli jäänyt elämään.

Kuulun facebookissa Metsäpirtti-ryhmään (äidin isän synnyin pitäjä) sekä Sakkola-ryhmään (äidin äidin synnyinpaikka)  Siellä vilahtelee tutut nimet omasta sukupuusta, ja ryhmät ovat pullollaan hengen heimolaisia. Tein jopa matkan Karjalaan kesällä. Se oli odotettu reissu, ja siitähän kerroinkin jo täällä blogissa kesällä. "Miekii uon Metsäpirtist".
Historia on kiehtonut minua aina. Istuin koulussakin lumoutuneena kun historianopettaja kertoili menneestä ajasta. Vanhempana huomaa, että teemme itse oman historiamme. Ehkäpä joku joskus jälkeemme, on kiinnostunut, mitä olemme tehneet. Huomaa, että kenenkään ihmisen elämä ei ole turha. Nimi jää näkymään hautakiveen tai digiarkistoon ja sukupuihin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Tuon laulun sanat koskettaa syvästi.

Yhteenvetoa:

Kaikki nämä mainitsemani harrastukseni ovat yksinpuurtajan harrastuksia. Minulla on lista mielessäni mitä teen eläkkeellä ollessani. Silloin haluan matkustaa paljon eri kohteissa, nähdä maailmaa, joka on tämänlaisen elämän vuoksi jäänyt näkemättä. Haluan käydä teattereissa, konserteissa, elokuvissa, tansseissa, kansalaisopiston piireissä, sukulaisissa ja tuttavissa oljamissa... Tukkaputkella sitten lennän. Etkä saa kiinni, sillä laitan kännykkänikin kiinni, ettei minua häiritä. :) Mutta se on sitku. Nyt on nytku. :)