Hiihtoreissu

Toimarilla oli tänään kehittämispäivä. Jannen 3- tuntinen tiistai siis siirtyi toiselle päivälle.
Olin ajatellut jo pitkään, että tämä on sitten hiihtopäivä! Aurinkokin pilkisteli; siis eikun menoa monoon :) Pakkasta oli -12 astetta.

Jansku on jostain syystä pitänyt aina hiihtämisestä. Kuten kaikessa: tunnelma siinäkin on tärkein, ei matkan pituus -tai vauhti.

Onpas näkemisen arvoista, kun laitetaan monot jalkaan; se RIEMU, kun tietää, että pääsee hiihtämään. 

Valmentajalta vaaditaan kylläkin extra-energiaa, että hiihtoreissu onnistuu. Mikään kun ei ole itsestään selvyyttä.  Vuosien alussa minulla oli omat sukset jalassa, ja näytin esimerkkiä hiihtämällä. Vauhti on tällä suurella hiihtäjäsankarilla niin verkkainen, että mieluimmin kävelen nykyään vierellä, niistän nenää ja jos hyytyy, niin työnnän takapuolesta etiäpäin.

Vastaan tuli Jannen kaveri isänsä kanssa; hiihtäjämies oli niin keskittynyt suoritukseensa, ettei malttanut jäädä "turisemaan". Jansku vaan hiihteli eteenpäin ja murisi mennessään. Pikku-karhun murina oli taas muotia, vatsako se taas vaivaa?... Sauvat oli usein ilmassa tai kainalossa, ja minä asettelin niitä ladun viereen. Ihmeesti kyllä muisti vuorotahdin. (5cm eteenpäin toisella suksella, ja samanverran toisella) Muisti mihin monot asetetaan, ja äiti ähisi niiden asentamisen kanssa)

Miljoonat timantit kimmeltelivät hennon lumen pinnalla. Meillä oli rikas tunne  järven jäällä. Aurinko lämmitti, mutta viima oli kylmä. Janne muisti, mistä sauvalla piti painaa, että monon sai irti. Hän oli tullut siis "maaliin" ja äiti kantoi sukset loppumatkan.

Kotiin tullessa soppa oitis lämpiämään. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua! :)