Miekii uon Metsäpirtist!

Puolen vuoden ajan sain jaksamista ja motivaatiota raskaaseen omaishoitajan työhöni ajatuksesta: 27-30.6.14 olen äitini synnyin seudulla Metsäpirtissä, Kirvesmäessä. Ei kauaakaan, kun aika oli jo käsillä, ja nyt se on jo "nähty ja käyty".  Raportoin tästä oikein mielelläni kuvin ja sanoin:

Kaikki alkoi tästä:

SA-kuvista netistä löysin Hynnän perheen kuvan. Takavasemmalta ukkini Toivo Hynnä, vaimonsa Ida Henttonen, Maila, edessä vasemmalta Pentti, Kyllikki, äitini Annikki ja Niilo.

Kuva oli otettu 3.10.1943. Aseveljet olivat rakentaneet heille kodin, jonne tämä perhe pääsi muuttamaan, aloittamaan alusta.

 Pastori Pennanen ja oikein torvisoittokunta olivat paikalla talon vihkiseremonioissa.

Meillä itsellämme ei ollut näitä kuvia, mutta nyt siis netistä nämä SA-kuvat aarteenani löysin.
Kauaa ei tuota perheen onnea kuitenkaan kestänyt, sillä jo kesällä -44 tuli lähtökäsky, tälläkertaa lopullisesti.

Äitini ei puhunut Karjala-ajoista, ei halunnut mennä käymäänkään. Hän oli kuullut, ettei Kirvesmäelle jäänyt mitään jäljelle, kaikki on hävitetty ja poltettu. "Pitäkööt kun ovat vieneet!"

Mutta ehkäpä sittenkin, ehkäpä siellä käynti antaa minulle jotain. Takaisin sitä, mistä äitini ei puhunut. Mistäpä sitä tietää, ennen kuin kokee! Siis matkaan: 26 p iltana ajaa köröttelin serkkuni luo  Vantaalle. Yövyin siellä, ja serkkuni Mirja-Liisa ja miehensä Ossi lähtivät matkaseuralaiseksi Metsäpirtti-ryhmän matkalle! Vatsanpohjasta mukavasti jännitys kutkutteli.

Matkapäivä oli kovaa istumista, mutta onneksi mikrofoni oli paljon käytössä, ja saimme kattavan opastuksen kaikessa eteen tulevassa. Tullit sujuivat luontevasti, ja kaiken tuon ihmetyksen jälkeen pääsimme vihdoin Karjalan maille.

Majoittumisen jälkeen ihmettelimme Kiviniemen koskea ja kauppoja. Jokapuolella myytiin savustettua kalaa. Sitä oli tiskeillä, kioskeissa. Ja missä ei ollut savustettua, siellä oli kuivattua. Samalla lailla, myös kioskeissa. Mutta KALA oli se sana!

Kiviniemen koskessa oli näitä kanoottitaitureita "pilvin pimein".



Seuraavan päivän sana oli METSÄPIRTTI JUHLAT!

Aamu 9:ltä bussi lähti kohti Metsäpirtin Koselaa (Zaporozhskoje), jossa kokoonnuimme Muistojen Lehdon pieneen tilaisuuteen. Hautausmaan tuntumassa on Metsäpirttiläisillä oma alue, jossa kaksi muistomerkkiä sinne siunatuille omaisille sekä kaatuneille sotilaille. (Metsäpirtti Seuran talkooväki oli käynyt toukokuussa kunnostamassa aluetta, ja se olikin oikein edustava ja hoidetun näköinen) Herkän Suvivirren jälkeen hartaushetkessä puhui Pauli Tuohioja.

Anna Eeva lukeutuu sukuuni, hänen Jooseppi-miehensä on aikoinaan taitelillut Metsäpirtin kirkon  näköiset juhlavat koristeet Muistojen lehtoon johtavaan porttiin.

Muitojen lehto muistomerkkeineen. Raita Karpo ja Pauli Tuohioja.

 

Kyläkulkue

 

Kyläkulkue kulki Muistojen lehdosta Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkille, jossa Arto Hämäläinen puheessaan kertoi ja valoitti historiaa meille ensikertalaisille.

 

 

Kulttuuritalolla oli pääjuhla.

Meille jäi pari tuntia aikaa, niin näppärästi serkkuni miehineen kävi parturissa juhlan alkamista odotellessa. Ihan siinä naapurissa. Minä ostin T-paidan, jossa Larin Paraske istuu ja paidassa lukee, että "Miekii uon Metsäpirtist!"

 

Ja juhlava juhla alkoi. Puheiden ja yhteislaulujen jälkeen oli vuorossa Zaporozhskojen-tervehdykset: iloiset lasten esitykset ja rouvien kuoro.

Suloääninen Raita Karpo ilahdutti meitä useasti matkalla lauluillaan, ja tämä laulu juhlissa liikutti monia, ja tuntui oikein sielussani asti! Esko Siik säestää häntä, vaikka ei valitettavasti näy videossa.

 

Juhlat kestivät 2 tuntia, sen jälkeen lähdimme bussillamme Vorken rantaan, jossa pääsimme tutuiksi Laatokan kanssa. Voi miten ihana se oli! Aivan pakko oli kiskaista sukkahousut jalasta ja kirmaista Laatokkaan kahlailemaan!!!  Niin ihana hiekkaranta! Ei kiven kiveä pohjassa!!

 

Siel ol nii sorjaa!!

Emännät olivat loihtineet kahvit ja tarjoilut rannan tuntumaan,

ja leppoisa yhdessäolo jatkui.

 

Seuraavana päivänä koitti se SUURI päivä! Kotiseutupäivä!

Bussi vei meidät kuka minnekin. Hajaannuimme jokainen omiemme luo. Me matkustimme bussissa Neusaaren entiseen lossirantaan

 (vrt. vanha kuva lautasta)

 

 

Vene vei meidät Koukunniemen rantaan.

Sieltä kävelyä lentokentältä maastoon. Tässä Ossi, Kaisa, Tapani ja Raija.

 Jalkapatikalla Kirvesmäki tietä, joka alkumatkasta näytti näinkin hyvältä.

Siellä pusikossa mentiin, itikoita piisasi.

Ja sieltä se vihdoin löytyi. Kiitos taitavien oppaittemme!

Joltain oli jäänyt piikkilankakerä kivijalan päälle. Olisiko sotilaiden jäljiltä??

Tuo Hynnän perheen kuva oli mukana. Kyynel.

Retkikunta: vas. Tapani Myöhänen, Ossi Tuokko, Kaisa Uosukainen, Mirja-Liisa ja Ossi Koskivirta. Kuvaaja Raija Loponen.

Matka jatkui kohti Simo Hynnän paikkaa; ja tien kunto huononee!!

Panssarivaunu-esteitä

Äidin mummolan, Simo Hynnän talokumpareelta näkyi Suvanto.

Horsmat kasvoivat hyvin

Ossi Tuokon äidin, ja meidän äitiemme mummolan kodin paikkeilla,Simo Hynnän mailla. Toivo Hynnä asui pitkään perheineen myös täällä, ennen kuin saivat oman kotinsa, (jonka kivijalat äsken näimme.) Simon veli, Juho Hynnä asui perheineen naapurissa.

Näin kauaksi täytyi tulla sukuaan tapaamaan...

Ja eikun takaisin. Koukunniemeen on rakennettu Terenttilään n. 2 km pitkä LENTOKENTTÄ. Sinne ei ole siltaa, ei ylikulkua, uudet rikkaat talon omistajat lentävät omalla koneellaan. Lehmät ja lampaat käyttävät sitä toiseenlaiseen tarkoitukseen.

Kävelimme tuon kentän toiseen päähän, löysimme Terenttilän tielle, ja sieltä venekyytimme haki meidät toiselle rannalle, bussiin istumaan hotellille, mummolan kivijalkamurikat taskussa. Yksi murikoista on menossa äitini haudalle. (tämän vinkin sain Tapani Myöhäsen tarinasta) Kun äiti ei lähtenyt Metsäpirttiin, tuli koti hänen luokseen, haudalle. Harmi kun en lähtenyt reissuun hänen vielä eläessään.

 

Kotimatka sujui loistavasti. Ajoimme Viipurin kautta, ja käväisimme kuuluisassa puuvilla-myymälässä. Innostuin yhdelle ryhmämme pariskunnalle selvittämään tätä omaishoitajuuden lomasysteemmiä, kun toisilla lomat vasta ovat alkamassa, ja minun lomani on jo loppumassa.    Minua kopautettiin olkapäähän; moottoripyöräilijä-mies sanoi kohteliaasti: "Anteeksi, kuulin sanan omaishoitaja. Minäkin olen omaishoitaja vaimolleni, ja vuodessa kaksi viikkoa hän on muualla hoidossa, ja minä lähden  moottoripyörälläni!!" Sanoin tuohon, että "se on VAPAUTTA todenteolla!" Omaishoitajuus on sitovaa sorttia.

 

Torilla pysähdyimme ja saimme kokea Viipurilaiset torimummot, jotka osaavat niin tunteisiin vedoten myydä tuotteitaan. Ruplani olivat jo huvenneet, ei riittänyt mummoille.

Täällä Suvanto-järvi loppuu ja Taipaleenjoki alkaa!

 

Miltäkö tuntui ensikertalaisena olla mukana Karjalan kotiseutumatkalla? Olen sen verran hämäläistynyt, etten osaa sanoiksi pukea tätä tunnetta. Se on kimppu haikeutta, ymmärrystä, myötätuntoa, rakkautta, vihaa, katkeruutta, anteeksi antoa, surua ja tyhjyyttä. Vaikka olin kuullut "ettei siellä ole mitään", se ei riittänyt minulle. Sain kuitenkin aikuisena kokea Karjalan kauneuden, Laatokan suuruuden, ihmeellisen maagisuuden. Taipaleenjoen kosket, virran, omaperäisyyden. Sain olla mukana todistamassa, että kuvan hymyilevä perhe on todellakin ollut siellä. Sain seistä samalla pihalla. Kuljin tietä,jota pitkin äitini on kulkenut mummolaan ja ehkä kouluun. Kuvittelin Metsäpirtin keskustassa, ja Sakkolassa, kuinka esivanhempani ovat asioineet kaupassa. Tuo kaikki kulki silmissäni kuin filminauhana. 

 

Kauanko tämä kivijalkaturismi enää elää? Sukupolvet vaihtuvat, osaammeko viedä karjalaisuutta eteenpäin omille lapsillemme ja heidän lapsilleen. Uskon, ettei karjalaisuus koskaan minnekkään katoa. Se elää meidän soluissamme. Karjala-matkat saattavat joskus loppua, syystä tai toisesta, mutta karjalaisuus ei lopu.  Minäkin olen puoli-karjalainen, isäni on Pohjanmaalta. Silti tunnen karjalaisuuden veressäni, ja mie oon mie, kun olen karjalaisten seurassa. Niin se on; karjalaisuus ei katoa!!!

 

Huomenna tulee Janne-poikani. Äiti lutviutuu taas äidin rooliin, omaishoitajaksi. Arki alkaa, mutta rikkaampana kuin ennen matkaa. Saatahan mie laulaa luikahuttaakkii :)