Kun Janne 17-vuotiaana lähti "maailmalle", muutti pois kotoa kodinomaiseen laitoshoitoon, ajattelin, että tämä oli tässä. Nyt on äidin tehtävä tehty, kotikuntoutus suoritettu, rakkauspakkaus saatettu omaan elämään. Luotin, että kaikki menee hyvin. Oli aikaa "omalle elämälle." Tuntui oudolle, piti tehdä töitä itsensä kanssa, että salli aikaa myös itselleen. Se oli ihanaa aikaa. Jenni-tyttären kanssa opeteltiin kahdestaan uutta elämänvaihetta. (Kerron myöhemmin vammaisen lapsen sisaruudesta, se olisikin kirjan kirjoittamisen arvoinen asia)
Auvoisaa "omaa elämää" kesti 5 vuotta. Janne vieraili joka toinen viikonloppu luonamme, jtvkl Jennin kanssa isänsä luona.
2010 umpisuoli puhkesi, downilaiseen tapaan, puhumattomana ei sitä huomattu. Kuume oli 38 asteessa viikon ajan. Käyttivät häntä tk:ssa pikacerpillä, joka näytti melkein 300!!! Äkkiä eteenpäin ja viimein saatiin tietoa, puhkeamisesta. Jannen onneksi oli tennispallon kokoinen abskessi muodostunut, muuten hän olisi menehtynyt.
Tässä jo toinen jalka kotiinlähdössä ;)
Tilanne oli vaarallinen. Lääkärit miettivät mitä tehdään. Uudempi koulukunta on sitä mieltä, että turhia leikkauksia kartellaan ja hoidetaan antibiootilla tilanne. Ja siihen päädyttiin. Ensimmäinen antibiootti ei "purrut", crp vain nousi, mutta vaihtamisella parani, ja arvo alkoi laskea. Hän selvisi!! 2012 helmikuussa sain aamulla puhelinsoiton asumisyksiköstä: Janne on viety ambulanssilla sairaalaan. Oli lyhistynyt maahan, ollut tosi kivulias ja hakannut päätä lattiaan. Riensin sairaalaan ja ensiapuun päästyäni sain kuulla, että hänet oli viety leikkaussaliin. Eivät tienneet mikä on, mutta se selviää leikkauksessa.
Olihan kauheaa odotella 4 tuntia, että tieto tulee! Ja se tuli. "On teho-osastolla hoidossa, hänellä oli suolikierre, joka oli pitkälti kuoliossa, ja jouduttiin poistamaan paksusuoli miltei kokonaan. Avannetta ei hänelle tehty, koska hänellä se olisi hankala. Tilanne on kriittinen, on hengityskoneessa nukutettuna. Voi tulla katsomaan, ja olla n. 15 min. kerrallaan."
Tämä kuva on jo osastolta olo ajalta. Kuvan oton jälkeen
äitinä pyysin lisää kipulääkettä potilaalle.
Pää löi tyhjää. Puhuttiin ennen suolisolmusta, jota tiesin kyllä esiintyneen hevosilla, mutta että ihmiselläkin. Janne pieni, kyllä häntä elämä koettelee! Pikkuhiljaa, kahdessa viikossa, hän pääsi kotihoitoon, josta viikon päästä pääsi takaisin omaan kämppäänsä hoitokotiin ja omaan elämäänsä.
Huokaisin helpotuksesta. Jälleen kerran liian aikaisin. Viikon päästä eräältä kurssilta ajelessani kotiinpäin sain jälleen pahaaenteilevän puhelun: Jannella ollut paripäivää kuume 38. Jaahas, ei sitten muuta kuin häntä hakemaan ja ensiapuun viemään. Vatsa oli täysin pinkeä, poika huusi ja marisi: Pi-pi .. siellä sitten 6 tuntia odotimme, kunnes viimein lääkäri saatiin paikalle. Suolitukos! Sitä sitten tyhjenneltiin varovasti dreenein. Suoli oli puhkeamisvaarassa kerrottiin.
Oli. Huokaisin: selvittiin! Wrong again: Sairaanhoitaja oli skeptinen sen suhteen, ja kertoi, että ei tämä ole vielä tässä. Tulee toistumaan, ja toisella kertaa ei enää selviä. Kysyin järkyttyneenä, että kauanko siihen on yleensä mennyt? Siinä 8 kk - vuosi... kuulin vastauksen. MUTTA: On mennyt pian 2 vuotta. Olemme saaneet hyvät hoito-ohjeet. Ja se olikin syynä, että kun tilanne oli mahdoton hoitaa monen hoitajan turvin, olin valmis ottamaan hänet takaisin kotiin, 5 vuoden laitoshoidon jälkeen. Aloin uudelleen omaishoitajaksi.
Nalle-terapiaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti