"Pikkusisko"

Kahden vuoden päästä Jannen syntymästä, syntyi pikku prinsessa. Hän oli niin odotettu, niin toivottu. Olin ikionnellinen, että hän syntyi terveenä. Ihanaa omistaa sellainen terve vauva. Huomata kuinka hän kehittyi ihan itsekseen. Ilman että käydään jumppareilla ja terapioissa. Se on maailman suuri ihme ja sille osasi antaa arvoa.

 Halusin olla hänelle lähellä. Kuljetin rintarepussa paljon. Mutta vaikka kuinka on halua ja tahtoa, ei se aina riitä, kun on kyse erityisestä avuntarvitsijasta, isosta veljestä. Ei hän tietenkään mitenkään heitteillä ollut, mutta jotenkin aina vaistosin tilanteet, joissa tyttö jäi tahtomatta toiseksi. Ne tilanteet, jolloin hän olisi tarvinnut jakamattoman huomion, tarkat korvat kuulemaan. En osaa selittää, mutta ne tilanteet menivät nopeasti ohi, ja varmasti hän oppi olemaan tulematta kertomaan tärkeitä asioitaan juuri siksi, kun oli joskus tuntenut olevansa jotenkin tiellä?? Hän oppi, että toisen tarpeet on tärkeämmät, oppi jäämään automaattisesti kakkoseksi, oppi antamaan tilaa silloinkin kun ei olisi tarvinnut niin tehdä.

Pikku hiljaa Jennin kasvaessa, hänen taitonsa ohittivat tietenkin Jannen taidot. He oppivat samoihin aikoinin kävelemään, ja oli ilo huomata, kuinka Jennin esimerkki innosti Janneakin nousemaan kahdelle jalalle peppukiitäjän vinkkelistä.

Kuinka toimia niin, ettei kuopus tuntisi itseään syrjäytetyksi? Tuskinpa niin pystyisi mitenkään toimimaan. 

Mutta parhaani yritin. Tiedostin takaraivossani syrjäytetyksi tulemisen ongelman. Pidin huolta, että pikkuisesta otetaan taatusti yhtä paljon kuvia kuin esikoisestakin. Järjestin kahdenkeskeistä aikaa meille, niin vauva-aikana kuin isompanakin. Oli tyttöjen juttuja. Kun Jenni oppi puhumaan, oli vallan ihanaa, kun sain juttukaverin yksinäisiin päiviini. Mieshän oli suurimman osan päivästä muualla.

Olisin ollut vielä valmis yrittämään kolmatta lasta - että Jenni olisi saanut tasavertaisen sisaruksen, mutta se jäi haaveeksi.

Jollain tavoin Janne vei aina huomion käyttäytymisellään, kun olimme jossain. Ehkäpä siksi uhmaikä oli todella hankala tällä neitokaisella. Rajat täytyi vetää, ja se olikin uutta, kun Janne ei edes osannut niin paljon asioita, että sitä olisi hänelle pitänyt tehdä.

Kouluikä koitti; kavereita tuli ja meni, mutta Jenni aina esitteli Jannen heille. Hän otti jopa leikkeihin ja peleihin Jannen mukaan. En saanut sellaista kuvaa, että hän olisi missään vaiheessa hävennyt veljeään. Siitä pisteet Jennille!

Janskun autistististen piirteiden esiintyminen on ollut haittatekijänä perheenä liikkuessamme. Hän saattoi saada paniikkikohtauksen jostain pienestä äänestä, jota muiden korva ei edes kunnolla kuullut, kovaäänisten pauhu sai hänet sekaisin, pyrähtelevät pikkulinnut ja vilkkuvat loisteputket samoin.

Lopulta keksin, että Jennihän voi mennä isänsä kanssa kaksistaan mm. laskettelemaan, elokuviin jne. Itse olin tuolloin niin väsyksissä, että mieluimmin jäin kotona olijaksi Jannen kanssa. En mielestäni ollut marttyyri, vaan se oli rakkautta minun puoleltani; Jenni ei jäänyt paitsi menemisistä. Isästä tuli hänelle tosi tärkeä. (Isit nyt muutenkin on tärkeitä tyttärilleen.) ...mutta perheenä menemisestä ei esimerkkiä tullut.

Kehitysvammaisten sisaruksilla olisi varmasti paljon jakamista elämästään toistensa kanssa. Lasten ollessa pieniä, kävimme erilaisilla sopeutumisvalmennuskursseilla, joissa myös sisarukset saivat olla mukana. Heille oli järjestetty omaa ohjelmaa. He saivat tuntea olevansa myös tärkeitä tuossa ryhmässä. Jospa nämä leirit ja kurssit olisivat olleet jatkumona, että ystävyyssuhteet olisivat säilyneet aikuisikään asti. Nyt niistä olisi varmasti paljon hyötyä. Luulen, että jonkinlainen perheen erilaisuus jättää jälkensä. Jokainen selviytyy niistä omilla konsteillaan. Maailma ei ole heille aina hyvä paikka.

Toivottavasti kehitysvammaisten sisarukset kävisivät aikuisina terapiassa selvittelemässä elämänsä alkutaipaleeseen liittyviä tunteita. Rosen-menetelmä on siihen oikein hyvä työväline. Siinä he ymmärtäisivät olevansa aivan yhtä rakkaista kuin pakostakin huomiota enemmän saanut sisaruskin..

Jenni joutui itsenäistymään nopeasti. Hän oppi varhain itse pukemaan, suoriutumana ja selviämään. Hän oppi kantamaan huolta Jannesta jo polven korkuisena, vaikka kukaan ei sitä häneltä vaatinutkaan. (Olen huomannut hänessä samaa huolenpitoa ystäviään kohtaan, vaikka tässä vaiheessa hän voisi jo hellittää ja alkaa elää omaa huoletonta opiskelijan elämäänsä.) Avioero-lapsena hän pakkasi viikonlopputavaransa ja vaatteensa itsenäisesti sekä useat pehmolelut mukaan, jotka varmasti olivat hänelle turvaa tuomassa. Hän oppi sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin. Ja oikeastaan koko ikänsä joutunut tekemään niin.

Erilaisuus on voimavara. Hän oppi kulkemaan omaa tietään, ei matkinut ketään. Oppi antamaan tilaa erilaisuudelle, olla pilkkaamatta ja kiusaamatta. Oppi puolustamaan, olemaan kaveri. Luulen, että hän oli suosittu kaveripiirissä. Pienenä ainakin keksi leikit ja pelit, oppi olemaan joukon johtaja serkkupoikien kanssa leikkiessä, vaikka oli pienin. Leikit oli poikamaisia, urheilullisia;  nukke- ja kotileikkejä en paljoa nähnyt. Joskus ajattelin, että yrittikö hän olla poika Jannenkin puolesta, kun tämä oli vajavainen.

Tämä kuva on otettu Jennin opiskelijakämpästä, kun kävimme siellä kylässä. Hiffasin, että Jannelle juttelen usein, että sisko on Jyväskylässä, mutta eihän poika voi ymmärtää mikä se semmoinen paikka on. Pitkä oli matka istua, ja Janne katsoi sentään monta kertaa minua silmiin ihmetellen, että eikö se ollenkaan meinaa jarrutella. Minä taas puolestani olin ihastuksissani, kun tyttö laitteli meille ruuat, sain istuuntua ensimmäistä kertaa oman tyttären ruokapöytään, valmistamansa aterian ääreen. :)  Poika oli jellee, kun pääsi kerrostalon portaita nousemaan, ja tykkäsi pienestä yksiöstä. Kotona kun kertailtiin päivän tapahtumia illalla, oli hänellä tietäväinen ilme, kun juttelin siskon omasta kodista. Nyt hän tiesi.

Enpä yhtään ihmettele, että tytär on opiskellut viittomakieltä ja tähtää erityiskasvatuksen opiskeluun. Sillä kuka muu muka siitä olisi kiinnostunut, kuin juuri hän. :)